Lempilaji

Elämässäni on monia tärkeitä ihmisiä ja asioita, luettelematta nyt yhtään niistä. Kaikki yhteensä, nuo tärkeät ja hyvä olo - vaikka sitten liikunnan tuoma - tekevät elämästä merkittävää ja hyvää. Yksin ja ilman tärkeiksi kokemiani elämän osa-alueita minä ainakin jotenkin surkastuisin.

Lempilajejahan minä ajattelin, vain vähän enää lisää liikunnasta. Minulle liikunta on yhdessäoloa, hyvänolon luomista, lisäämista ja hauskanpitoa. Parasta on liikunta, joka vaatii sekä päätä että kroppaa, itsensä haastamista, hikoilua ja hengästymistä. Voittajafiiliksen kokeminen yhä uudelleen on mahtavaa ja kermaa kakun päälle tuo se, miten huomaa oman kunnon sekä taitojen ja osaamisen kehittymisen. Koristeina tuossa kakussa on mahtava tunne jälkeenpäin. Nuo kaikki tunteet voin tuntea ihan tavallisen liikunnan kautta ilman kilpailua.

Ai niin ja se yksi laji vielä kerran, usean lempilajin joukosta. Sehän on pyöräily, se on minun juttuni ja on aina ollut, jo lapsesta saakka. Otan pyörän ja lähden polkemaan. Muuta ei tarvita. Parhaat pyöräilykelit ovat jo nurkan takana, moikkaillaan ja hymyillään maantiellä.

Aconcagua vei taas voiton

Andien korkein huippu pysyi tavoittamattomissa......
Sillä on tarkoituksensa. Varmasti. 6962 metriä Amerikan mantereen korkein vuori. Eri korkuisia vuoria kohtaamme päivittäin, tavoitammeko huipun vai emme, riippuu myös asenteestamme.

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni ajatusta erilaisten luokittelujen suhteellisuuksista ja suhteettomuuksista. Ehkä lähinnä inhimilliseltä kannalta, sanojen kautta ja tunteiden, syvien tunteiden ja elämän kautta. Lukuisat kerrat luokittelut ovat herättäneet minut kananlihalle. Ne herättävät jotenkin mieleni vastustamaan - yhä uudelleen suhteuttamaan. Herättävät haluamaan inhimillisyyttä kyseiseen asiaan. Useimmiten luokissa on ulkoapäin katsoen kaksi puolta, subjekti ja objekti, ja molemmat ovat ihmisiä. Aina ei voi vaikuttaa siihen, mihin lokeroon tulee määritellyksi, luokka määräytyy luonnostaan tai siihen jotenkin ajautuu. Jokainen leima otsassa ei ole välttämättä negatiivinen asia, mutta usein niinkin on. Ja toki on niin, että määrätyt luokittelut helpottavat elämää ja asioiden käsittelyä, kuten vaikkapa ammattinimikkeet.

Muutamia tuulesta temmattuja esimerkkejä:
urheiluhullu=ihminen, joka pitää liikunnasta, urheilemisesta tai urheilun seuraamisesta
häviäjä=ihminen, joka on hävinnyt tai menettänyt
diabeetikko=ihminen, jolla on sairaus
lottovoittaja=ihminen, joka on voittanut lotossa
Esimerkkiluetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Olen miettinyt tätä kääntäen ihmisen kautta, miten kyseessä oleva asia toisella tavalla ilmaistuna jotenkin pienenee tai sitten kasvaa kyseisen asian kokoiseksi. Ja vastaavasti se herättää, että pääasia onkin juuri itse ihminen. Ja tuo määrittely on vain toissijainen asia. Siten vakavatkin asiat saavat omansa kokoiset mittasuhteet, arvottuvat ja asettuvat paikoilleen ihmisyyden kautta. Olenko jotenkin jumittunut ihmisyyteen tai jopa inhimillisyyteen? Ehkä olen, enkä koe sitä huonona näinä aikoina. Ja ehkä nyt olen halunnut pohtia tätä tietynlaisten lokerointien kannalta. Ääripäiden. Jokainen meistä on kokenut olevansa lukuisissa eri luokissa tai määriteltynä eri tavoilla joka päivä.

Jos itse näemme, oivallamme ja havahdumme ajattelemaan asiaa, olemme jo matkalla ihmisen luo. Tavataan siellä.

Valentine's Day

<3 sanoja ei tarvita <3

HELMI

Helmi - kuin aamukasteen pisara poimulehdellä

Amos Hart kuuntele tästä

Lähes 40 vuotta sitten ensi kertaa esitetty Chicago-musikaali esitteli samankaltaisia hahmoja kuin tänäkin päivänä on jokapäiväisessä elämässämme. Minuun kolahti erityisesti Amos Hart, Mister Cellophane. Näkymätön, vähäpätöinen, ihminen, jonka läpi voi kävellä, jonka voi ohittaa lainkaan näkemättä häntä.

Miksi hänen kaltaisensa hahmot minuun niin sattuvat?

He ovat Helmiä, Huipputyyppejä, Sydämellisiä ihmisiä.

Ehkä juuri siksi. Peilit. Nuo Taikapeilit. 

* LÄMMIN JÄÄ *

Joulu meni

Tonttuna voin olla
Vaikka myssyn riisun

Sydän
Ja lämmin jää
Pysyy