tiistai 27. toukokuuta 2014

HENKÄYS



 


henkäys
pieni henkäys
iso henkäys
mikä tahansa henkäys
minkä vain kokoinen
henkäys

siitä voi
syntyä
iso huutomerkki

katse lämmin
katse merkitsevä
aina katse

voi synnyttää
huutomerkin

hipaisu
mitä hellempi
hipaisu
liikuttavan syvästi
koskettava hipaisu

ja syntyy
iso huutomerkki

tiistai 20. toukokuuta 2014

Läsnä - hereillä

Olla tietoinen. Elää hetkessä. Pysyä hereillä. Olla valveilla. Olla läsnä. Niin tätä päivää!

Digitaalinen nauhoitin lakkasi nauhoittamasta, vähän yli kolmevuotias ja vähän käytetty. Laitetta ei ole enää myynnissä, yritystä ei enää ole, varaosan voisi saada, mutta systeemit ovat vanhentumassa ja muutaman vuoden ikäistä laitetta ei kannata korjata. Kuinka se onkaan niin tavallista tänään!
Melkein kuin sateen jättämä sydämen muotoinen lätäkkö asfaltilla. On siinä vain hetken ja kuivaa pois.
Kaikki on niin kompaktia, pientä, näppärää,  käteen sopivaa, nopeaa, tehokasta, lyhytaikaista, innostavaa, pikaista, sujuvaa, mukana kuljetettavaa. Helppoa! Kertakäyttöistä! Entäs sitten tavoitteet, niitä pitää olla jokaisessa tekemisessä! Suunnitelmia!

Samalla on kuitenkin luontainen kaipaus johonkin, johonkin onnelliseen, pysyvään, turvalliseen, rauhalliseen, kiireettömään, johonkin, josta ei oikeastaan tiedä ja silti niin hyvin kuitenkin tietää. Tavaroita hankkimalla toivomme saavamme edes hitusen onnen tunnetta ja pysyvyyttä. Uusi tavara tosiaan tuo onnea, erään professorin mukaan uuden tavaran tuoma onni kestää 28 minuuttia. Hetken kestävä onni, sekin sopii nykyiseen hektiseen aikaan. Onko tuo hektisyys sittenkin vain myytti?

Mihin pidempiaikainen onni katosi? Elämä? Oleminen? Turvallisuuden tunne? Ajattelu? Hyvä olo? Eivät ne ole kadonneet, ne ovat edelleen kaikki tässä ja nyt, tänään. Ei tarvitse paljon aikaa, siis kiirettä ei voi syyttää. Voi istua mukavassa asennossa, missä on hyvä olla jännittämättä. Halutessaan silmät suljettuna. Ajattelu sujuu tuossa istuessa ihan itsestään, pinnistelemättä. Jokainen ajatus voi tulla ja mennä jäämättä jumittamaan. Voi unohtaa mistä ajatus johtuu ja mitä siitä seuraa. Sallia itselleen ansaitun hyvän olotilan. Hetken!

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Oma KOKO

Oman koon mittari: Kuinka pieneksi minun täytyy mitätöidä toinen, jotta näkyisin itse? 

Tuon viisauden luettuani olin mykistynyt, harmistunut, pöyristynyt, ja ehkä kuitenkin eniten - surullinen. Mahdoton ajatus minulle! Minä, mittaisin omaa kokoani mitätöimällä jonkun toisen ihmisen, olisin muka silloin näkyvämpi, isompi. Ei, pois se minusta. Ja toivottavasti pois myös sinusta.

Tiedän, että tuollaista tapahtuu - tahtomattaan ja myös tahallaan. Tuo tahallaan on se erityisen surullinen juttu. Halutaan olla suurempia kuin toinen, näkyä paremmin kuin vieruskaveri, omistaa isompi televisio kuin naapurilla. Kyynärpäätaktiikkaa fyysisesti ja henkisesti. Tulee melkein haava, kun ajattelenkin.

Lapsi ajattelee, kun kasvan saan isomman polkupyörän, pidemmät sukset tai muuta kooltaan suurempaa. Hän mittaa itseään pituuden, kengän numeron mukaan. Kirjoittaessa minulla on terävä kynä, muuten työ on turhauttavaa. Pyöräni on hyvin huollettu, muuten pyöräily tihkaisee ja into harrastaa laantuu.

Lapsen ajattelumallin lailla. Minä riitän ja toinen riittää sellaisena kuin olemme. Hyväksyn ja minut hyväksytään. Ilman kilpailua, ilman ponnistelua. Sellaisenaan.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Minä uskontunnustus


 
Vuosia sitten ihmettelin joskus ääneen, miten ollaan terveesti itsekäs. Muistijälkiä ei ole, oliko minulla tuolloin ajatusta, voiko sitä jotenkin opetella tai millaiseksi silloin tullaan, miten muututaan. Luulen vain ajatelleeni, että tuollainen ominaisuus aikaa myöten jotenkin voisi osua, tarttua tai asettua minuun, jos ei sitä jo ole. Ehkä jotkut saavat sen syntymälahjana.

Mitä terve itsekkyys on, onko se joku hieno klisee vai aika ajoin pinnalla oleva muotijuttu. Etsivä löytää sille määritelmiä. Jokaiselle se on eri tavalla riittävää ja tervettä. Olen pohtinut aihetta itsekseni ja oppinut paljon kohtaamiltani viisailta opettajilta. Osa opittua on vielä hautumassa, osa on sisäistetty, ymmärretty, oivallettu ja paljon on unohtunut. Ehkä odottamaan oikeaa hetkeään. Myös - ehkä tasapainon vuoksi - oppiakseni, olen ollut rähmälläni. Kyyneliäkin olen vuodattanut. Olen taipunut ja taittunut, mutta en katkennut. Mahtavaa - olen siis tuntenut! Onko minuun sitten tarttunut ajan myötä tervettä itsekkyyttä? On. Aika on tehnyt tehtävänsä.

Lainaan mielestäni tähän sopivan palasen itävaltalaista kirjailijaa Josef Kirscheriä:  

Minä uskontunnustus
  • Minä olen minä eikä kukaan muu
  • Päämääräni on olla elämäni jokaisena päivänä niin vapaa ja onnellinen kuin omin voimin pystyn olemaan
  • Kaikki, mitä tarvitsen elämääni varten, on minussa itsessäni
  • Olen sellainen kuin olen, mikään minussa ei ole hyvää tai huonoa
Parastahan elämä on kaikkine vivahteineen, ilman määritelmiä. Ja sitä matka on - minuna.