tiistai 18. marraskuuta 2014

Miten #äärellä olet?

Vai oletko ääressä? Jäin miettimään radio-ohjelmaa... siitä seurasi äärellisiä pohdintoja. Sanojen herättämiä mielikuvia. Hymyilyä.

Radio-ohjelmassa puhuttiin muun muassa hiljentymisestä ja asiantuntija sanoi useaan kertaan, että menee asioiden äärelle. Toimittaja kysyi, mitä tarkoittaa mennä äärelle. Vastaus oli sama, hiljentyy, mietiskelee ja menee asian äärelle. Siitä jäi tuo äärelle-sana kummittelemaan, ratkaisematta ja lopullisesti selittämättä.

Mitä se asian äärelle meneminen todellisuudessa sitten oikein on? En ole varma ajatteliko toimittaja samoin kuin minä, mutta kuulin hänen kysymyksensä siten, että hän oli myös kiinnostunut oikeasti siitä, mitä se asian tai asioiden äärelle meneminen on - siis miten siihen mennään ja miten siinä ollaan. Ihan oikeasti.

Kuuntelin ohjelmaa tarkasti, halusin tietää, en saanut vastausta, mutta jatkoin omaa päänsisäistä keskustelua. Jokaisella on ja saa olla oma tapansa olla äärellä. Nyt istun pöydän ääressä, tietokoneen ääressä. Ja pohdiskelen tätä asiaa, olen sen äärellä, ikäänkuin lähellä ratkaisua, melkein saamassa ajatuksesta kiinni. Eilen olin kuvan äärellä, puolivalmiin, kynät odottivat vieressä. Työn valmistuttua en enää ole äärellä.

Milloin sitten olen mennyt äärellä olemisen vaiheen ohi ja päässyt perille? Olenko siinä jotenkin erityisesti hiljentynyt tai jossain meditatiivisessa tilassa? En ole, päässäni tämä asia pyöriskelee ja mietiskelen sitä. Pitääkö olla erityisesti pysähtynyt, että voi sanoa olevansa asian äärellä? Mielestäni ei tarvitse, mikä kenestäkin parhaalta tuntuu, se on hänelle oikein. Siinä hetkessä.

Ole äärellä tai ääressä, ole sinä. Niin on hyvä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

#Lakeuden kutsu

Lakeudella sieluni lepää ja sydämeni asuu. Siellä olen kokonaisena kotonani. Aina. Minulle kaunista on suora ja siliä ennemmin ku huonosti kruusattu. Pienessä ja suuressa. Kotona näen kauas ja laajalti.

Olin syksyisellä lomalla pohjoisessa, kävin myös Lapissa. Vietin viikon tunturien ja vaarojen mailla. Kiipesin kallioille ja kuljin kanjoneissa. Kävelin porojen kanssa sovussa rinakkain. Kuuntelin koskien kohinaa, aistin hurjasti virtaavan ja vellovan veden vaarat. Lapin hulluus, ei iskenyt minuun tälläkään kerralla.
Nautin suunnattomasti kokonaisesta olotilasta ja rauhasta luonnossa. Ahmin lukuisia yksityiskohtia, kivien koloja, tunturipuron solinaa ja kiertyneiden kelojen jylhää olemusta.
Itselleni jotenkin yllättäen koin vahvasti vaaran laella samoja tunteita kuin lakeudella. Siellähän vallitsi sama ääretön avaruus kuin kotona, tosin taivas tuntui olevan paljon lähempänä, melkein käsin koskettavissa. Pumpuliset pilvet hipoivat huippuja. Horisontti oli suora ja kaukana. Huikaisevaa.
Mikä nautinnollinen opintomatka. Itseen! Annoin ajatuksen virrata niin vapaana kuin se vain siellä jylhien maisemien äärellä voi. Vaellusreitillä paita hikisenä ajalla ja paikalla ei ollut mitään merkitystä, oli helppo olla vain siinä hetkessä. Ja käydä sisäistä keskustelua samalla. Hymyilin, insiroiduin, kasvoin, olin elossa. Voin suositella todella lämpimästi.

Kuva, se hetki, kun edessä on korkeus ja laajuus, jossa metreillä ja kilometreillä ei ole merkitystä, se vain on siinä silmien edessä. Se hetki, kun edessä on jyrkkä nousu ylös tai lasku alas, monta kymmentä porrasta ja se sadasosasekunnin epätoivon hetki, tuonneko todella lähden nousemaan, ja sitten vain jalat liikkuvat. Se on hieno hetki.

Sen hetken annan itseni muistaa vielä kotona. Lakeudella. Sitä hetkeä fiilistellen valoa marraskuuhusi.