tiistai 28. huhtikuuta 2015

Valonööri







Ollapa valonööri
Se ihminen, jolla on
vahva elämänhallinta
ja vahva
elämänarvostus.

Samalla
tuntea ihana
sisäinen lepatus!

Ai miksi?

Siksi.
Koska
mä voin!

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Valkoista ja mustaa






Tuli hetki
Tuli päivä
Elämä hetken
valkoista ja mustaa
uudelleen
mustaa ja valkoista
Harmaata

Huomenna
Ylihuomenna
Ensi viikolla
Värit palaavat

torstai 9. huhtikuuta 2015

EnkeliTeemaa

Alkuvuoteen on mahtunut paljon surun ajatuksia, tuntemuksia toista koskeneesta surusta ja omaa surun tunnetta - eri syistä. Välillä tällaisia alakuloisia, ehkä väsyttäviä aikoja tulee pyytämättä. Se on elämää. Tänä aikana on syntynyt monia enkelikuvia. Ja siivotessa tuli vastaan kauan mukanani kulkenut lehtileike. Olin tallettanut sen huhtikuussa 28 vuotta sitten, luettuani laitoin sen takaisin arkistojen aarteisiin. Teksti meni yhä iholle asti, se liikautti edelleen. Tuntui. Ja se on hyvä.

Tässä lainaus tekstistä enkelikuvan kera:

Joskus surua ei pääse karkuun. Se on laskettava sisälle kuin ovella seisova serkku.

Suru tulee kun maailma kaatuu kolinalla niskaan. Se tulee kun hiekka rapisee mummon arkun päälle, ja mummo kuulee olleensa maailman virheettömin ihminen. Se painaa ovikelloa, pudottaa reppunsa lattialle ja on kuin kotonaan. Sen kanssa on opittava jakamaan boksinsa, tulonsa ja menonsa, ajatuksensakin. Suru ei kysy haluatko tai sopiiko sinulle ottaa vastaan, se jää.
Toisinaan se rassaa hermoja, itkettää, turruttaa, kertoo kauniita muistoja, maalaa mustaa tulevaisuutta, hukuttaa alleen, vaivuttaa itsesääliin, nostaa uhmaa, herättää elämäntahtoa, se kertoo ettei kukaan välitä sinusta koskaan ja raahaa seuraavassa hetkessä rivin lohduttajia lähelle. Suru ei usko olevansa ohimenevä. Se ei tunne jakoa suureen ja pieneen. Se sattuu ja kiusaa. Se on rakkaussuru, menetyksen suru, yksinjäämisen suru, surun surumuru. Se kiusaa kun seisot pimeällä pihalla tuijottaen yölennolla olevaa konetta, taivaan valojuovaa. Suru litistää maata vasten, maan alle ja unohduksiin. Se sanoo, ettei ole väliä sillä oletko vai etko ole. 

Vähitellen siihen tottuu ja sitten unohtaa. Serkku pakkaa laukkunsa ja häipyy niin kuin ei olisi koskaan käynytkään. Jälkeenpäin sen muistaa vain hymyilevästä valokuvasta.
Mutta suru on ohi.