Niin se nyt vain on. Ja kyllä, juuri niinhän se saa ollakin.
Mikä nautinto onkaan katsella rullaluistelijaa, joka kiitää tiellä. Vauhtia riittää vaikka muille jakaa. Toisella on sauvat lisäämässä vauhtia ja monet kiitävät ilman sauvoja. Tai katsella luistelua kirkkaalla ja kiiltävällä jäällä ohuiden terien päällä, sirklaus, kiepit ja piruetit. Sulavaa ja niin kaunista. Vauhti huimaa päätä, potku - liuku - potku - liuku. Mahtavaa! Mutta huimaa liikaa - sanon ei kiitos.
Hiihto, vuorohiihto, luisteluhiihto, hyvä latu alla, tasamaata ja mäkistä, kuinka sen luulisikaan olevan hienoa. Aurinko paistaa pienessä pakkasessa, hanki kimmeltää. Olen kokeillut ja todennut, tuo hurmaava näky riittää minulle. Mielelläni katson hiihtoa myös televisiosta. Vesihiihto, yksi ja ensimmäinen harjoittelukerta takana. Vielä hieman epäröin, ehkä se ei ole minun tekemistäni, mutta olen melko varma, että sille lajille annan vielä mahdollisuuden. Sen haastavuus jäi kiehtomaan.
Laskettelu, hienommin vai oikeammin, slalom, olen laittanut jäykät monot jalkaan ja kiinnittänyt ne yhtä jäykkiin suksiin. Ja taistellut itseni hissiin, jopa päässyt mäen päälle. Tullut painovoimalla alas ja todennut, kolme kertaa elämässäni riitti. Ei enää.
Kuinka monet kerrat halusin aloittaa juoksemisen, halusin oppia juoksemaan, hölkkäämään, käymään juoksulenkillä. Ajattelin, että se on niin helppoa, kotiovelta vain pinkaiset vauhtiin, juokset puoli tuntia, tunnin ja lenkki on siinä. Kuntoni kyllä riittää ja sitä on, mutta ei - juoksu ei kulje, kenties tekniikkaa ei ole. Nou nou nou.
Entäs sitten kävely, etanoiden hommaako, ei ollenkaan etanoiden, ei kilpikonnien - eikä minun. Oikein hyvää liikuntaa, ei tule helposti vammoja ja nostaa hien pintaan, kun tarpeeksi vauhdikkaasti kävelee ja heiluttaa käsiään. Voin kävellä hyvässä seurassa muuten vain huomaamatta jonkin matkan, lenkin, tai kauppaan, tai töihin, mutta että lähtisin kävelylle - joskus - mutta hyvin harvoin.
Nuo lajit eivät vain ole minun juttuni. Monia muitakin olen kokeillut, eivät vain kolahtaneet. Mitä sitten, annan itselleni luvan olla niin. Kaikkien ei toki tarvitse ollakaan jokaisen mielilajeja. Toista voi olla upeaa katsoa ja taas toista tehdä itse, eikä se himmennä minkään lajin hienoutta, saati sitten, että se himmentäisi minua jotenkin ihmisenä. On upeaa, että lajien kirjo on niin valtava, löytyy jokaiselle jotakin, tekemistä ja/tai katseltavaa ja seurattavaa. Ja sehän on myös tärkeää, jos seuraa jotain urheilulajia, että sen katsominen saa aikaan hyviä tunteita ja on mukavaa. Mutta voithan kokeilla, milloin haastoit itsesi liikunnan parissa viimeksi? Milloin kokeilit jotain uutta sinulle? Miltä se tuntui?
Olen kokeilemisen kautta löytänyt omat mielilajini tehdä. Niistä toisella kerralla lisää. Kohdataan silloin.
Olen fiilistellyt tulevan joulun lämpöä. Pitänyt luovaa taukoa, en kuitenkaan ole lepäillyt laakereillani, mikä sekin on tosi tärkeää - sellainen pelkkä oleminen.
Kuuntelin ohjelmaa tarkasti, halusin tietää, en saanut vastausta, mutta jatkoin omaa päänsisäistä keskustelua. Jokaisella on ja saa olla oma tapansa olla äärellä. Nyt istun pöydän ääressä, tietokoneen ääressä. Ja pohdiskelen tätä asiaa, olen sen äärellä, ikäänkuin lähellä ratkaisua, melkein saamassa ajatuksesta kiinni. Eilen olin kuvan äärellä, puolivalmiin, kynät odottivat vieressä. Työn valmistuttua en enää ole äärellä. 
Olin syksyisellä lomalla pohjoisessa, kävin myös Lapissa. Vietin viikon tunturien ja vaarojen mailla. Kiipesin kallioille ja kuljin kanjoneissa. Kävelin porojen kanssa sovussa rinakkain. Kuuntelin koskien kohinaa, aistin hurjasti virtaavan ja vellovan veden vaarat. Lapin hulluus, ei iskenyt minuun tälläkään kerralla.
Minulla on muutaman kuukauden ollut kuvan kaltainen tilanne, on levoton olo ja kuitenkin rauhallinen, vaikka tiedän vastaukset ja lopputuloksen jo etukäteen. Kuva syntyi, kun havaitsin, että nyt alkaa tuntua kuin olisi kivireki selässä ja kuitenkaan ei ole. Tilanne ei ole ylitsepääsemätön, vain haastava, aikaa ja hikipisaroita vaativa suoritus. Keskeneräisyys vaivaa, vaikka kolmen viikon päästä voin kävellä kevyesti mäkeä alas, ja kivi ei ole enää minun kiveni.
Vaikka kuinka pieni sana tai ele, joka kertoo, että toinen ihminen on ajatellut sinua, ei ehkä pidempään kuin juuri siinä hetkessä tai tekee puolestasi jotain hyvää tekevää. Tai huomaa ystävällisesti jonkun tekemäsi ja sanoo sen ääneen. Kiittää sinua, osoittaa sinun tehneen jotain hyvin. 
Tein testin. Otsikko oli mikä väri olen, hassuja kysymyksiä, esimerkiksi mihin haluaisit asettua jäädessäsi eläkkeelle tai missä viettäisit mieluiten viikon loman. Saahan noihin värin yhdistettyä annettujen kolmen vastausvaihtoehdon mukaan. Vastasin juuri tämän hetken fiiliksen mukaan ja tulokseksi sain värini on keltainen. Tässä testin selitys keltaiselle - on siinä kohtia, joista tunnistan itseni, tosin en miellä keltaista silti värikseni.
Viisas lausahdus - ihan totta. Kesään ja lomaan ladataan usein suuria odotuksia. Ehkä eniten säähän. Kesä ei tunnu kesältä, eikä loma lomalta, ellei ole lämmintä ja aurinkoista. Onneksi jo yksikin hellepäivä saa usein unohtamaan mahdolliset edelliset harmaat tai sateiset päivät. Varmaan toiseksi eniten keskitytään itse lomaan, vapaa-aikaan, sen täydelliseen hyödyntämiseen sitten, kun se vihdoin alkaa. Haastavaksi tehtäväksi lomalla voi osoittautua pelkkä oleminen ja sen tuoma hyvä olo. Kaiken ehtii vielä toteuttaa! Monta kertaa - vapaasta nauttimisen ja pelkän olemisen! Tällä lomalla, jos loma meni jo, kokeile
heti seuraavana vapaana hetkenä. Jokaisella seuraavalla lomalla. Päästä kroppa
ja ajatukset vapaalle. Unohda etukäteen tehdyt minuuttisuunnitelmat,
salli ajan kulua ja elä senhetkisen tuntemuksen mukaan. Tee tai ole
tekemättä - niinkuin Annakin sanoo - sopivassa suhteessa. 
Jostain se ajatus vain kehittyi pikku hiljaa, joku mieliteko, että päätin kokeilla ja toteuttaa itselleni herkän jutun, ottaa oikein askeleen. Ehkä sitä uskaltaa paljon ja enemmän, kun tuntee, että joku auttaa pistämään parastaan. Silti pelotti. Välillä paljon ja välillä vähän vähemmän. Omasta mielestäni otin ison riskin. Joka sittemmin kutistui! Useinhan käy niin, että kärpäsestä kasvanut härkänen onkin kuvitelmaa. 
Digitaalinen nauhoitin lakkasi nauhoittamasta, vähän yli kolmevuotias ja vähän käytetty. Laitetta ei ole enää myynnissä, yritystä ei enää ole, varaosan voisi saada, mutta systeemit ovat vanhentumassa ja muutaman vuoden ikäistä laitetta ei kannata korjata. Kuinka se onkaan niin tavallista tänään!
Oman koon mittari: Kuinka pieneksi minun täytyy
mitätöidä toinen, jotta näkyisin itse? 
Mietiskelin facebookissa kiertävää arjen kuvahaastetta. Mikä mainio tapa tallentaa arkeaan itselle ja siinä samalla näyttää vain haluamansa osa muillekin. Julkaista yksi kuva omasta arjesta viitenä päivänä. Tai miksei useampia - eihän kukaan kiellä. Samalla tulee mietittyä omaa elämäänsä ja huomattua niitä hyviä asioita, pieniä ja suuria, mitä itsellä on. Eihän niitä muuten tule ajateltua arjen tiimellyksessä. Päivät ja viikot kuluvat totuttuun tapaan. Välillä on hyvä pysähtyä ja katsastaa, niin, on muuten aika hienosti tuokin asia.
Tunne sisälläni heittelee
Onpa mahtavaa olla ikuinen opiskelija, opiskella elämää, käydä elämänmittaista koulua. Joka päivä voi oppia tai oivaltaa jotain uutta. Juuri nyt pohdinnassa ovat joukkueurheilun hienoudet, jotka itse asiassa ovat elämän hienouksia. Aivan samat asiat ovat päteviä perheessä, päiväkodissa, luokassa, tiimeissä, kaikissa kahden tai useamman henkilön ryhmissä.
Elämässäni on monia tärkeitä ihmisiä ja asioita,
luettelematta nyt yhtään niistä. Kaikki yhteensä, nuo tärkeät ja hyvä olo -
vaikka sitten liikunnan tuoma - tekevät elämästä merkittävää ja hyvää. Yksin ja ilman tärkeiksi kokemiani elämän osa-alueita minä ainakin jotenkin surkastuisin.
Muutamia tuulesta temmattuja esimerkkejä: 
