Olin syksyisellä lomalla pohjoisessa, kävin myös Lapissa. Vietin viikon tunturien ja vaarojen mailla. Kiipesin kallioille ja kuljin kanjoneissa. Kävelin porojen kanssa sovussa rinakkain. Kuuntelin koskien kohinaa, aistin hurjasti virtaavan ja vellovan veden vaarat. Lapin hulluus, ei iskenyt minuun tälläkään kerralla.Nautin suunnattomasti kokonaisesta olotilasta ja rauhasta luonnossa. Ahmin lukuisia yksityiskohtia, kivien koloja, tunturipuron solinaa ja kiertyneiden kelojen jylhää olemusta.
Itselleni jotenkin yllättäen koin vahvasti vaaran laella samoja tunteita kuin lakeudella. Siellähän vallitsi sama ääretön avaruus kuin kotona, tosin taivas tuntui olevan paljon lähempänä, melkein käsin koskettavissa. Pumpuliset pilvet hipoivat huippuja. Horisontti oli suora ja kaukana. Huikaisevaa.
Mikä nautinnollinen opintomatka. Itseen! Annoin ajatuksen virrata niin vapaana kuin se vain siellä jylhien maisemien äärellä voi. Vaellusreitillä paita hikisenä ajalla ja paikalla ei ollut mitään merkitystä, oli helppo olla vain siinä hetkessä. Ja käydä sisäistä keskustelua samalla. Hymyilin, insiroiduin, kasvoin, olin elossa. Voin suositella todella lämpimästi.
Kuva, se hetki, kun edessä on korkeus ja laajuus, jossa metreillä ja kilometreillä ei ole merkitystä, se vain on siinä silmien edessä. Se hetki, kun edessä on jyrkkä nousu ylös tai lasku alas, monta kymmentä porrasta ja se sadasosasekunnin epätoivon hetki, tuonneko todella lähden nousemaan, ja sitten vain jalat liikkuvat. Se on hieno hetki.
Sen hetken annan itseni muistaa vielä kotona. Lakeudella. Sitä hetkeä fiilistellen valoa marraskuuhusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti