NäkyVäksi

Näkymättömän lapsen näkyväksi tuleminen on vielä kesken. Hän on jo kokenut, mitä tapahtuu kohdatessa ironisia henkilöitä sen jälkeen, kun on sallinut itsensä jo vähän näkyä. Liikauttavaa. Ja samalla miettii, miten jatkaa, pysyäkö näkymättömänä, olla hieman haalistunut vai tulla kokonaan näkyväksi. Vaihtoehtoja on.
Kokonaan näkymättömänä oleminen on turvallista, se ei enää tunnu kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Entä sitten olla vähän haalistunut tai osittain näkyvä, sekään ei enää kovin miellytä. Haisulin tapaiset tyypit haistavat heikot kohtasi ja ehkä päädyt takaisin näkymättömäksi. Olet lähtötilanteessa. Vaikka olet ollut jo luottavaisella mielellä tulossa näkyväksi. Ja vähän rohkea. Kuluu aikaa ennen kuin uskaltaa kohdata sen tosiasian, että oikeasti haluaa olla näkyvä. On niin tottunut olemaan näkymätön, ettei tiedä muusta. Sellaista se on, jos sinua määritellään jollain tavalla, asetellaan tiettyyn muottiin, riittävän monta kertaa - jopa vuosia - alat uskoa sen todeksi, vaikka itse tiedät muunlaisen todellisuuden. Mutta et uskalla tai halua myöntää asiaa.
Loppujen lopuksi ainoa vaihtoehto ja isosti omaa kasvamista on uskaltaa tulla kokonaan näkyväksi. Ottaa riski, että joku näkee. Paljastaa itsensä. Ja myös se on riski, että tapaat hänet, jolla on oikeasti lahja nähdä sinut. Kaltaisesi ehkä. Hänet, joka on samalla aaltopituudella. Luotat vanhaan viidakon sananlaskuun, että opettaja tulee kun oppilas on valmis. Ja tunnistat tuon opettajan. Sen jälkeen ei ole paluuta näkymättömyyteen ja sitten ei enää tahtoakaan. Hymy palaa!
On voimaa olla!

Näkymätön lapsi osa 2      [voit katsoa jakson tästä linkistä]

Haisuli: Hei Ninni, tiedän sinulle hyvän piilon, sieltä sinua ei ikinä löydetä... Tässä suulla on vähän ahdasta, mutta käytävä laajenee sisään. Pidä kiirettä tai Nipsu löytää sinut! Kas noin, kun jäät sinne huomiseen, muutut täysin näkymättömäksi. Huomenna menemme yhdessä ryöstämään pankin.
Ninni: Minä en tahdo. Päästä minut.

Tuutikki: Olipa hyvä, että keksin tuoda Ninnin tänne.
Muumimamma: Hauskaa, että sinä olet sitä mieltä.
Tuutikki: Te olette sen verran erikoisia, että outo käytöksenne voi keikauttaa Ninnin taas näkyväksi. Ja tietysti olette ystävällisiä.
Muumimamma: Ninni muuten puhuu jo, hänen äänensä on kyllä hyvin hento.
Muumipappa: Onko hänen äänensä aina ollut sellainen? Muuten - monet ihmiset tulevat mainiosti toimeen käyttämättä päätään.

Ninni: Uskappas tyrkätä Muumimamma mereen!
Muumipappa: Anna minun selittää!
Ninni: Ei ole mitään selitettävää! Muumimamma kastuisi likomäräksi. Et saa tehdä sitä!
Pikku Myy: Ninni näkyy!

NäkymäTön

Näin Muumi-jakson näkymättömästä lapsesta pari vuosikymmentä sitten ja tarina kosketti jo heti ensimmäisellä katselukerralla. Näkymättömäksi muuttuneeseen lapseen oli  helppo samaistua.
Haalistua pikkuhiljaa ja muuttua ajan myötä kokonaan näkymättömäksi, voi tuntea olevansa turvassa. Mikään ei pääse koskettamaan eikä satuttamaan, samalla sitä kuitenkin odottaa - jotain. Tuntee itsensä hyvin pieneksi, on yksinäinen ja toivoo. Kunpa joku katsoisi tarkkaan ja näkisi sinut. Silti pelkää. Olisi valmis näkyväksi, kun tapaisi hänet, joka vaatisi hyvällä tahdolla - auttaisi olemalla oma itsensä. Kun vain tapaisi peilin. Hyväksyvän peilin, joka ei yritä luokitella tai muuttaa. Ei mittaa ulkoisilla seikoilla tai tavoilla. Vain näkee. Vilpittömässä kohtaamisessa voi syntyä kipinä rohkeudelle - tunteelle, että voin olla minä ja uskallan näkyä. Huomaa ajattelevansa, ehkä pärjään. Hetkittäin on valmis ottamaan vastuun tulevasta ja tietää selviävänsä. Voi luottaa. Niin voi käydä. Mikään ei tosin tapahdu yhtäkkiä, ei todellakaan sormia napsauttamalla, vaan ajan kuluessa. Niin kuitenkin tapahtuu.

Näkymätön lapsi osa1       [voit katsoa jakson tästä linkistä]

Muumipeikko: Voi sun, hän kastuu läpimäräksi
Tuutikki: Ehkä sillä ei ole väliä, jos on nimittäin näkymätön
Muumimamma: Kas Tuutikki - hauskaa - mitä kaikki tuijottavat
Tuutikki: Tiedättehän, jos jotakuta säikäytetään oikein usein hän voi toisinaan muuttua kokonaan näkymättömäksi

Tuutikki: Täti oli kammottavan ironinen päivät pääksytysten, ja niin Ninni poloinen alkoi vähitellen haalistua ja haalistua kunnes viime perjantaina yhtäkkiä hän hävisi ihan kokonaan näkyvistä
Pikku Myy: No mitä sinä teit tädille, annoitko hänelle kunnolla kuonoon?
Tuutikki: Sellainen ei tehoa lainkaan ironisiin ihmisiin

Haisuli: Jukra mitä kaikkea näkymättömänä voisikaan tehdä!
Haisuli: Hei - hei hei - onko Ninni oikea nimi vai lajin nimi? 
Muumipeikko: Haisuli lopeta heti! Säikytät Ninnin!
Pikku Myy: Eilen alkoivat näkyä jo Ninnin jalat
Haisuli: Ja juuri tällä hetkellä ne katoavat näkyvistä....

Muumimamma: Jos joku on noin hyvä sienten poimija, hän ansaitsee minun mielestäni tulla kokonaan näkyväksi!!!

The Horizon

Onko horisontti horisontti? Onko niitä monta? Vai onko se The Only One - The Horizon?

Pala horisonttia

Kiintoisa asia pälkähti ajateltavaksi, kun olin pyörälenkillä kameran kanssa ja yritin vauhdissa nappailla kuvia peltoaukean laidalla taivaan ja metsän rajalta.
Ei ollut juolahtanut aikaisemmin mieleen, onko horisontilla monikkoa, vai onko se yksi ja erityinen, ainutkertainen tai mikä se oikeastaan virallisesti on. Siihen asti horisontti oli yksinkertaisesti horisontti.
Siinä mietin polkiessa, että onko horisontti horisontti täällä lakeuksilla pellon laidalla ja onko se samalla tavalla horisontti, vaikka meren rannalla katsellessa ulapalle.

Taivas vasten lunta, utuisuutta

Olihan minun sitten pikaisesti etsittävä virallinen selitys horisontille. Ja virallisesti horisontti on yhtä kuin taivaanranta, se viiva, rajapinta, joka katsottaessa jakaa maan ja taivaan. Se viiva voi olla veden tai maan pinta, näin sen ymmärsin. Horisonttia voivat estää näkemästä metsä, talot tai vaikka vuoret, silloin niin sanottu näkyvä horisontti on suurelta osin piilossa. Vaakasuora on horisontaalinen. Virallinen selitys ja matemaattinen laskentakaava saavat minun puolestani olla.
Päätän, että minulle käy jokainen horisontti, joka on katsojan silmissä - minun silmissäni. Minun horisonttini on läheltä katsoen jotenkin etäällä. Se ei välttämättä aina ole ihan vaakasuorassa. Eikä se ole aina suora viiva. Se voi olla hieman utuinenkin.

Meren vaahtopäät kohtaavat hailakan taivaan

Minulle se voi olla myös metsän rosoinen profiili taivasta vasten, puiden latvat piikkeinä tai tuulessa heilutellen. Tai siellä voi olla kaupungin siluetti ja talojen ääriviivoja, saattaa olla joku torni, nosturikin siellä täällä, lipputanko lippu liehuen. Horisontti on aina ainutlaatuinen. Kahta samanlaista ei voi olla. Taivaalla ei voi olla koskaan kahta samanmuotoista pilveä, taivaan sinisyydessä on aina eri sävyjä.

Horisontissa kiehtovaa ja rauhoittavaa on sen rajattomuus ja päämäärättömyys. Se on maiseman kahtia jakava viiva, kuva on silti jotenkin ääretön ja valtavan suuri. Sitä jaksaa katsoa - suorastaan tuijottaa - kauan. Tuo päättymätön raja saattaa tarkentua ja siitä voi erottaa yksityiskohtia. Samassa kohdassa horisonttia voi erottaa uudelleen katsoessa joka kerta uusia yksityiskohtia, välillä se voi etääntyä ja sitten taas tulla lähemmäksi. Mielenkiintoista ja kaunista.

VINO

Oih.
Voih.
Olen vino.
Koko elämäni

on vino.
Kompastuin

vinoon
itseeni.
Oih.
Voih.

..rujo..

Hauras ja kaunis.
Yksin ja eksynyt.
Rujo ja revitty.
Pehmeä
silkinhieno iho
vain pinnalta.
Sisältä teräksenkova
ja naarmuilla.

K I I R E

Milloin sinulla oli viimeksi kiire?
Oikeasti kiire?
Siis Kiire kiire?
Niin kiire, että jotain katastrofaalista voisi tapahtua, ellet pääse ohi tuosta kiireestä tai selviä siitä. Tuollaista kuin kuvassa, siivet selässä, kädet levällään, jalat tuskin koskettaa maata, toinen jalka ainakin koko ajan ilmassa. Melkein kompastumassa omaan varjoon.


Milloin kiire loppuu, sittenkö kun olet perillä? Loppuuko kiire johonkin tiettyyn kellonaikaan? Vai sitten kun työ on tehty? Entä sitten kun kiire on ohi? Tuleeko sitten joku toinen kiire tilalle?

Eikö olekin helppo sanoa, piti tehdä sitä tätä ja tuota, piti mennä ja tulla ja olla. En ole ehtinyt, kun on ollut kiirettä. Tuleeko kiire juuri silloin, kun on pakko, täytyy tai pitää? Vai tuleeko kiire sen takia, kun on pakko, täytyy tai pitää? Miksi harvemmin on kiire, kun itse haluan ja tahdon jotain?
Miksiköhän kiireellä on jotenkin negatiivinen kaiku jo sanana? Vai onko? Onko silloin, jos et ole kiireeltäsi ehtinyt pysähtyä, tavata ystäviä tai olla läsnä. Entä jos ei tuota kaikkea kiireistä hommaa olisi ollutkaan, mitä olisi ollut sen tilalla, olisiko se ollut jotain muuta kiireellistä, vai olisiko silloin ollut kuitenkin se hetki aikaa vain olla ilman kiirettä. Tunnenko kiireessä tai kiireelliset asiat tai tekemiset jotenkin tärkeämmäksi?
Millaisia hyviä puolia kiireessä on? Joskus pieni kiireen tuntemisen tuoma paine saa oikeasti tekemään sellaista, mikä ei muutenkaan olisi ohitettavissa. Kiire voi tulla omien valintojen seurauksena tai se voi olla tapa. Ilman pientä kiireen tunnetta ei saa mitään aikaiseksi. Minä saatan keittää aamuisin kahvia ja lukea lehteä vilkuillen kelloa, vaikka on aikaa eikä ole pakkoa kiirehtiä. Se on sisäänrakennettu tapa lihasmuistissa. Toisaalta voi olla, että arvostan ja haluan tätä enemmän ja se menee nyt tuon toisen asian edelle. Tai annan jollekin muulle luvan määritellä mihin menen, milloin ja mitä teen. Kiireessä on monia mahdollisuuksia ja kaikilla on hetkensä. Paljon kysymyksiä, mietittävää. Joskus on hyvä pysähtyä ajattelemaan kiirettään.
Minulla on nyt kiireetön ja riittävä olotila, rauhallinen ja läsnäoleva. Myönteinen asenne tulee kuin sen myötäjäisinä. En ole saanut tätä lahjana, en pakettina postista. Joulupukki ei sitä pudottanut savupiipusta. Paljon olen kyllä tutkiskellut asioita ja tehnyt lukemattomia oivalluksia. Hyvänä apuna on ollut oma tahto ja monta tärkeää läsnäolevaa kanssakulkijaa.

Sinäkin voit valita. Nyt. Yhdessä.

J Ä Ä

 
Näkymätöntä 
kauneutta 
suojaa 
jäinen 
kuori.

Kaunis Tyttö

Odotan sinua.
Kun haluat tulla.
Jokainen kerta.

Sinä ja matkatavarat.

Halaat kokonaan.

Täytät tilan itsenäsi.

Olet kaunista musiikkia.

Hetki on tyhjä.
Aina lähtösi jälkeen.

Lennä hyvin.
Luota.

Paloina

2010

Miten elää...

Kaula on katki.

Silmät puhki.

Kuuro. Mykkä.

Vyötärölle ei voi laittaa vyötä.

Kädet poikki ja jalat.

Niin mahdoton tehtävä.

Olla palasina ja hengittää.

Kuka siihen pystyy?

Minä en.

Minä Keräilijä. Osa 5.

Mitä pyöräily minulle antaa?

Minulle pyöräily ja liikkuminen antavat elämän kohokohtia. Hailaitteja! Highlights! Ehdottomasti niitä. Saan siitä kertyneiden kilometrien lisäksi paljon muuta, tarpeellista ravintoa hengelle ja ruumiille. Matkan teko on ollut kerta kerralta helpompaa ja vauhti on pikkuhiljaa yrittämättä nopeutunut. Kaikkeen liikkumisen lomaan mahtui ja mahtuu paljon sisäistä puhetta, tärkeitä ajatuksia ja keskusteluja. Pitkän matkan jälkeen olo on rentoutunut, rauhallinen, kevyt ja pirteä. Hymyilevä! Hengästyminen ja hikoilu tuovat mukanaan kokonaisvaltaisen hyvän olon tunteen. Olen omakohtaisesti kokenut, että lehdissä kirjoitetut jutut ja televisiosta katsotut ohjelmat liikunnan myönteisistä vaikutuksista ovat totta.

Laihduinko minä tuon kaiken pyöräilyn ja liikkumisen ansiosta tai seurauksena? En. En mittaa itseäni puntarilla. Laihtuminen ei ollut tavoitteeni. Tein elämäntapamuutoksen eli lisäsin liikuntaa. Muutos ei vaatinut minulta erityisiä aikataulutuksia tai muita järjestelyjä tai luopumista jostain. Asennoiduin siihen, että rasittuminen ja hikoilu saattavat hetkellisesti tuntua epämukavilta, vievät päivästä ja viikosta aikaa, mutta niiden jälkeinen olo on sen arvoista.

Teinkö minä yksin sen kaiken kesän aikana? En.

Olivatko kesän kokemukset yksinomaan minun kohokohtiani? Eivät.
Olisinko yksin saavuttanut tavoitteen? En.
Olisinko nauttinut saavutuksista yhtä paljon yksin tehdessä kuin nyt nautin? En. 
Voin ajatella, että tietenkin olisi ollut mahdollista tehdä tuo kaikki yksin. Mutta se olisi ollut ihan erilaista. Moni liikkeellelähtö ja lenkki olisi ollut väkinäistä ja tuskanhikistä puurtamista, tylsää. Ja ehkä jäänyt tai melko suurella todennäköisyydellä jäänyt tekemättä. Hieno tavoite olisi tyrehtynyt heti alkuunsa. Kokemukset eivät ole itsestäänselvyyksiä. Tuulen henkäys tai sormien napsautus, enkä olisi niitä kokenutkaan. Sekin olisi mahdollista.

Se, että jaoin nämä kokemukset läheisen ihmisen kanssa moninkertaisti ne. Jakaminen sai ne tuntumaan suuremmilta ja vahvemmilta. Minulle. Se, että otin toisen ja kolmannenkin askeleen tavoitetta kohtia toi elämääni paljon rikkautta ja iloa. Sain ravintoa elämän nälkään. Henkeä taikalamppuun, sitä kylkeä voin halutessani kiillottaa ja muistella sieltä nousevia hienoja asioita.
Liikkumisen ja kokemusten lisäksi kesään kuului myös muita kohokohtia, kuten auringonpalvomista, lukemista, oleilua, huilailua, sohvalla lojumista, tuumailua, unelmointia, hitaita liikkeitä, rentoutumista ja myös reipasta rockia ja rytmikästä foxia. Siis Elämää.

Kesän aikana minä rikastuin! Ihanaa syksyä.

Minä Keräilijä. Osa 4.

Kesälomamatkalla pyöräilin pitkin Saimaan rantoja, erilainen maasto ja maisemat kotiseutuun verrattuna. Imatralla on upea koski keskellä kaupunkia ja kosken yli voi laskea valjaissa vaijeria pitkin. Mielenkiintoista. Sitä ei millään voinut kiertää eikä ohittaa. Sitä piti kokeilla. Sain valjaat päälle, kypärän päähän, kiipesin lähtötorniin ja sitten menoksi vaijerin varassa ilmasta katsoen valtavien teräväreunaisten kivilohkareiden yli. En pysty sanomaan kuinka kauan lento kesti. Jännitti ja pelotti, lennon aikaista olotilaa tai tunnetta ei voi selittää. Upeaa se oli ja huikaisevaa. Lähdön jälkeen kaikki tapahtui nopeasti, liito loppui ennen kuin olin ehtinyt tajuta, että kiidin alaspäin vaijerin varassa. Seuraavan kerran kosken toisella puolella jalat maassa tuntuivat huterilta. 

Imatrankoski myös kuohuu joka päivä kesäisin. Valtava määrä vettä alkoi valua padon porttien avautuessa. Veden pauhu ja jylinä sekä kohinan yli kuuluva Nightwishin musiikki tuntuivat selkäytimessä. Huumaava ääni, veden voima ja koskettava näky olivat lähes käden ulottuvilla. 

Saimaan maisemista kotiin palatessa luontokin näytti voimaansa kovan ukkosen ja rankkasateen muodossa.

 Kilometrejä puuttui vielä 1000 kilometrin pyöräilytavoitteesta. Lähdin yrittämään kesälle toista pitkää matkaa, tällä kertaa 85 kilometriä. Aikatavoitetta ei nyt ollut, ainoa tavoite oli päästä perille. Aurinkoinen tyyni heinäkuun päivä ja maantie kutsui, pakkasin eväät reppuun ja lähdin matkaan. Heti alkumatkasta yllätti pyöräilyn helppous, matka taittui ilman ongelmia. Neljän tunnin ajon jälkeen määränpää oli muutamien kilometrien päässä, mitä lähemmäs se tuli, sitä innokkaammin jaksoi polkea. Ajomatkan jälkeen kävely tuntui oudolta, polviin sattui, tuntui perin kummalliselta. Matkan jälkeen olin ansainnut itseltäni kunnon tuuletukset! Mikä hurraa huutojen sinfonia sisällä jylisikään! Olo oli onnellinen. Uskomattoman nopea palautuminen ehkä kertoi hyvästä kunnosta ja samalla teki retkestä unenomaisen, seuraavana päivänä piti oikein ajatella, että – kyllä – eilen ajoin sen matkan.

Kesä alkoi pikkuhiljaa valmistautua syksyyn.

Minä Keräilijä. Osa 3.

Kilometritavoitteen asettaminen sai aikaan sellaisen vähän ehkä huvittavankin ilmiön, nimittäin välillä polkupyörä pakattiin telineeseen auton kyytiin ja kuljetettiin jopa toiselle puolelle Suomea, ettei vain yhtään hienoa pyöräilysäätä, maisemaa tai mahdollisuutta jää käyttämättä. Kilometri kilometriltä tavoitteen saavuttaminen tuli lähemmäksi ja välillä ehti kerätä uusia kokemuksia.

Kurikka 2011

Vuosi sitten kesällä olin katsomassa vesihiihtoa. Suksilla kovaa vauhtia narun päässä ja veden pinnalla kiitävä ihminen. Vauhdikasta ja samalla helponnäköistä tekemistä.

Olin viettämässä aurinkoista juhannusaattoa järvellä ja ehkä aurinko  sai minut kokeilemaan vedessä suksittelua. Minulle kylmää vettä vierastavalle jo ajatus sai ihon kananlihalle. Puin kokonaisen peittävän märkäpuvun ja siihen päälle vielä veneilyliivin. Henkisen valmistautumisen olin jo aloittanut. Tiesin puvun suojaavan kylmältä ja liivin estävän uppoamasta useiden metrien päässä olevaan järven pohjaan. Silti jännitti. Ennakkoluulottomuus ja avoimuus tekemiseen olivat tuolla hetkellä tarpeen. Tietämättömyys tulevasta oli jälkeenpäin ajatellen myös oikein hyvä.

Veteen meneminen ja siellä kelluminen jo saivat sydämen lyömään kahtasataa. Sukset olivat painavat ja käyttäytyivät juuri niin kuin itse halusivat välittämättä minusta. Pitkällisen uurastuksen jälkeen olin lähtöasemissa sukset jalassa ja narun päässä oleva kahva kädessä valmiina lähtöön. Paljon kiitoksia saa kärsivällinen ja taitava veneen kuljettaja. Ensimmäinen lähtö ei onnistunut, vesi näytti vastavoimansa ja irrotin käteni kapulasta ratkaisevalla hetkellä. Huilailin kellumalla vedessä ja taistelin itseni uudelleen lähtöasemiin. Toisella yrityksellä tiesin jo mitä odottaa ja onnistuin melkein. Hymyillen ja puuskuttaen kuin minkä tahansa ankaran urheilusuorituksen jälkeen nousin vedestä. Ehkä kuivaharjoittelen hieman lajin tekniikkaa ennen seuraavaa kertaa. En kuitenkaan tunne epäonnistuneeni, vaan iloitsen tuosta mahdollisuudesta ja uudesta kokemuksesta.

Oman kokemuksen jälkeen katson vesiurheilua uusin silmin. 

Ihan normaalia, vai mitä?

Lämpimin ajatuksin jatkan.

Minä Keräilijä. Osa 2.

Nälkä kasvoi syödessä. Niin minulle tapahtui. Kuten usein meille käy, jos tuntee hyvää, kokee hyvää, saa hyvää, onnistuu, sitä haluaa lisää ja lisää. Tunnistatko tällaista itsessäsi?

Kesä jatkui ja pyöräily aina luotettavalla lähes jarruttomalla mummuskalla sekä varsinainen kilometrien keräily uuden karhealla valkoisella kiiturilla. Kilometrien nälkä siis kasvoi, satoja kilometrejä oli jo ehtinyt kertyä. Tuon kesäkuun alun pitkän matkan jälkeen arvelin siinä piilevän sellaisen vaaran, että lyhyet matkat eivät enää riitä, eivät tunnu miltään. Sillä tavalla siinä kävikin. Seuraava tavoite oli jo selkeä, sen ääneen sanominen enää puuttui, jos ehtisi pyöräillä 1000 kilometriä elokuun loppuun mennessä.

Toki kilometritehtailun väliin mahtui muutakin. Elämää. Hauskoja ja huikeita kokemuksia. Tässä sinulle yksi. Pääsin kokeilemaan kanootilla melomista. 

Muistan lapsuudesta ja voin nähdä mielessäni kuvan Pikku Hiawatha pyöreät posket punaisena innokkaasti jousipyssy selässä melomassa metsästysretkellä. Voin myös kuvitella kauniin intiaaniprinsessa Pocahontaksen melovan satumaisessa maisemassa sulavasti kanootillaan.

Näiden kuvien siivittämänä puin rannassa pakollisen kirkkaanoranssin pelastusliivin päälleni. Liivi oli liian suuri, iso kaulus hiostava ja olotila hieman tukala. Ruusunpunainen kuva alkoi jo vähän himmentyä. Suoriuduin laiturilta kuivin jaloin kanoottiin. Päällimmäinen ajatus oli vielä tuossa vaiheessa vain antaa laiturista melalla vauhtia ja siitä lipuen kanootti matkaan jokea pitkin. Ajatukseksi se jäikin. Homma oli todella hikistä urakkaa, vastavirtaan puurtamista, eikä paluu parin kilometrin ähellyksen jälkeen myötävirtaan ollut yhtään sen helpompaa. Ilmasta katsoen matkanteko oli varmasti aikamoista siksakkia.

Kaiken kaikkiaan hieno kokemus ja vuodatettujen hikipisaroiden arvoinen. Jatkossa kannustan takuulla jokaista melojaa.

Seuraava seikkailu tulossa. Hymyillään.