Kesä jatkui ja pyöräily aina luotettavalla lähes
jarruttomalla mummuskalla sekä varsinainen kilometrien keräily uuden karhealla
valkoisella kiiturilla. Kilometrien nälkä siis kasvoi, satoja kilometrejä oli
jo ehtinyt kertyä. Tuon kesäkuun alun pitkän matkan jälkeen arvelin siinä
piilevän sellaisen vaaran, että lyhyet matkat eivät enää riitä, eivät tunnu
miltään. Sillä tavalla siinä kävikin. Seuraava tavoite oli jo selkeä, sen
ääneen sanominen enää puuttui, jos ehtisi pyöräillä 1000 kilometriä elokuun
loppuun mennessä.
Toki kilometritehtailun väliin mahtui muutakin. Elämää. Hauskoja ja
huikeita kokemuksia. Tässä sinulle yksi. Pääsin kokeilemaan kanootilla melomista.
Muistan lapsuudesta
ja voin nähdä mielessäni kuvan Pikku Hiawatha pyöreät posket punaisena
innokkaasti jousipyssy selässä melomassa metsästysretkellä. Voin myös kuvitella
kauniin intiaaniprinsessa Pocahontaksen melovan satumaisessa maisemassa
sulavasti kanootillaan.
Näiden kuvien siivittämänä puin rannassa pakollisen
kirkkaanoranssin pelastusliivin päälleni. Liivi oli liian suuri, iso kaulus
hiostava ja olotila hieman tukala. Ruusunpunainen kuva alkoi jo vähän himmentyä. Suoriuduin laiturilta kuivin jaloin kanoottiin. Päällimmäinen
ajatus oli vielä tuossa vaiheessa vain antaa laiturista melalla vauhtia ja siitä lipuen
kanootti matkaan jokea pitkin. Ajatukseksi se jäikin. Homma oli todella hikistä
urakkaa, vastavirtaan puurtamista, eikä paluu parin kilometrin ähellyksen
jälkeen myötävirtaan ollut yhtään sen helpompaa. Ilmasta katsoen matkanteko oli
varmasti aikamoista siksakkia.
Kaiken kaikkiaan hieno kokemus ja vuodatettujen
hikipisaroiden arvoinen. Jatkossa kannustan takuulla jokaista melojaa.
Seuraava seikkailu tulossa. Hymyillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti