Minulla on muutaman kuukauden ollut kuvan kaltainen tilanne, on levoton olo ja kuitenkin rauhallinen, vaikka tiedän vastaukset ja lopputuloksen jo etukäteen. Kuva syntyi, kun havaitsin, että nyt alkaa tuntua kuin olisi kivireki selässä ja kuitenkaan ei ole. Tilanne ei ole ylitsepääsemätön, vain haastava, aikaa ja hikipisaroita vaativa suoritus. Keskeneräisyys vaivaa, vaikka kolmen viikon päästä voin kävellä kevyesti mäkeä alas, ja kivi ei ole enää minun kiveni.Valmiiksi saattaminen vaatii tekemistä, päätöksiä, joita haluaisi lykätä, sitä toivoo, että aika kuluu ja ratkaisee asiat. Tuollainen ikäänkuin liejumainen olotila on kiusallinen siitä, että sillä on taipumus toimia lumipallon tavoin, kerätä itseensä ja tuottaa rauhattomuutta muistakin asioista kuin vain siitä alkuperäisestä, mistä kaikki ajatus lähti. Se on tunne, joka salakavalasti hiipii iholle, siitä ihon alle. Tiedän, että se poistuu sieltä aikanaan, tämä kirjoittaminen jo antaa sykäyksen selkiinnyttämiselle. Näyttää ajatuksille ja tekemiselle suuntaa.
Olen palannut kuvaan näiden viikkojen aikana useita kertoja, ja joka kerta nähnyt siinä uusia puolia ja oivaltanut uusia ideoita tai ajatuksia.
- Tämä asia on painava kuin iso vyöryvä kivi, pidän sitä nyt paikoillaan hetken
- Pyrin ylöspäin, mutta on tässä tätä vastusta, matka on hidas, vaatii seisahtumista
- Olen menossa alas, hidastelen tässä matkalla, pian helpottaa
- Tämä nyt vain on tässä ja se on elämää, annan kaiken mennä omalla painollaan
- Aika kuluu, kiire alkaa jo olla, lasti on iso, siirrynkö syrjään ja annan mennä
- Aurinko lämmittää, väsyttää, pysähdyn ja annan ajatuksilleni pienen tauon tässä
- Saan auringosta tämän voiman, iso järkäle on tässä, hetki vielä ja se on enää hiekanmuru
Niin kuin monet tiet johtavat vuoren huipulle, on myös monia teitä, jotka auttavat meitä saavuttamaan tavoitteemme ja tunnistamaan sen ainoan tien, jota kannattaa kulkea: sen jossa rakkaus tulee todeksi.
Paolo Coelho
