Onpa mahtavaa olla ikuinen opiskelija, opiskella elämää, käydä elämänmittaista koulua. Joka päivä voi oppia tai oivaltaa jotain uutta. Juuri nyt pohdinnassa ovat joukkueurheilun hienoudet, jotka itse asiassa ovat elämän hienouksia. Aivan samat asiat ovat päteviä perheessä, päiväkodissa, luokassa, tiimeissä, kaikissa kahden tai useamman henkilön ryhmissä.Monen asian sattumana olen alkanut ymmärtää kaksinpelin ja joukkueurheilun mahtavuuden ja samalla siis elämän mahtavuuden. Kaikkihan me haluamme kuulua johonkin, tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on normaalia, ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään normaaliksi, mitä se kulloisellakin hetkellä onkaan. Kaksinpelissä voin tuntea yhteenkuuluvuutta toiseen pelaajaan ja joukkueessa on kokonainen ryhmä. Ja jippii, se on ihan normaalia.
Pelikaverilta ja ryhmältä saa kannustuksen ja tuen. Itse voin tsempata täysillä omaa ja kaverin onnistumista. Onnistumisesta saan voimaa aina jaksaa eteenpäin. Ihminen on siitä hassu, että onnistuminen ja ystävällinen sana antaa huimasti nostetta kantaa monta päivää eteenpäin. Ja milloinkaan ei ole valmis, koko ajan voi kehittyä. Tänään yksi säteilevä hymy, kiitos kaverilta tai kaverille, onnistunut pallo, maali tai nappisyöttö antaa tsemppiä aina seuraavaan kertaan saakka. Siivittää sen hetken ja sen pelin. Kannustaa innostuneena odottamaan seuraavaa onnistumisen tunnetta.
Itsestäänselvyyksiä nämäkin eivätkä kuitenkaan. Koulunkäynti jatkuu.
