Kipuilua

Kivun olemus... Pitkän ajan krooninen kipu kropassa - polvessa, selässä, niskassa, olkapäässä tai kyynärpäässä - se jäytää, jumittaa ja ärsyttää. Kyllä, se ärsyttää! Ja väsyttää!

Kuin ihmettä katselisi - aurinkoa - mennyttä kipua kannattelee.

Aluksi sitä elää toivossa, ajattelee ja kuvittelee, että se menee ohi. Heti ei edes huomaa, että kipu voi olla tullut jäädäkseen. Ottaa buranaa ja odottelee. Kivun tunne saattaa välillä helpottaa. Tai mennä pois. Mutta entä jos kipu palaa, jää olemaan, oikein asettuu taloksi. Siinä sitä ollaan. Aikansa siihen etsii helpotusta, yrittää päästä eroon hyvällä, kunnes luovuttaa, tottuu ja jotenkin turtuu elämään kivun kanssa. Odottelee, kuuntelee, tuttu kipu saattaa jopa siirtyä toiseen paikkaan. Joskus miettii, mistä se johtuu, mikä sen aiheuttaa, mutta ei osaa päästää irti.

Kunnes tulee se hetki, löytyy keino, joka poistaa ja parantaa kivun aiheuttajan! Ihmettelee, missä kipu on. Aluksi sitä ei edes ymmärrä, mikä tämä olotila on, kun ei tunnu miltään. EI TUNNU MILTÄÄN?!? Onko se nyt hyvä vai paha asia? Niin hassulta kuin tuntuukin, se on oikein hyvä asia, ettei tunnu miltään. Aluksi menee päiviä, kun sitä vähän väliä tunnustelee, että tuntuuko kipu tutussa kohdassa vai onko se siirtynyt johonkin toiseen paikkaan. Välillä on pettynyt, että nyt se taas tuntuukin. Nyt ei tunnukaan. Voi, se tuli takaisin, mutta ei - nyt se on erilainen, kenties lievempi. Yhtäkkiä on kulunut viikko, eikä ole huomannut tunnustella tuntuuko jossain ja tekee havainnon - ei ole tuntunut kipua, ei ole tuntunut miltään. Sitten vielä odottaa ehkä pessimistisenä vähän aikaa, josko taas alkaisi tuntua.

Mahtavaa! Silloin mielessä on iso ilo kivuttomasta olotilasta. Hetken päästä ei enää muista tarkkailla sitä kipeänä ollutta kohtaa. Kun vielä kuluu aikaa, voi sanoa, että kyllä oli kauan kipeä, mutta ajantaju kivun kestosta ja tunne ovat jo hävinneet. On tullut aika luopua kivusta, antaa sen mennä. Kuinka armollista.