Joskus surua ei pääse karkuun. Se on laskettava sisälle kuin ovella seisova serkku.
Suru tulee kun maailma kaatuu kolinalla niskaan. Se tulee kun hiekka rapisee mummon arkun päälle, ja mummo kuulee olleensa maailman virheettömin ihminen. Se painaa ovikelloa, pudottaa reppunsa lattialle ja on kuin kotonaan. Sen kanssa on opittava jakamaan boksinsa, tulonsa ja menonsa, ajatuksensakin. Suru ei kysy haluatko tai sopiiko sinulle ottaa vastaan, se jää.
Toisinaan se rassaa hermoja, itkettää, turruttaa, kertoo kauniita muistoja, maalaa mustaa tulevaisuutta, hukuttaa alleen, vaivuttaa itsesääliin, nostaa uhmaa, herättää elämäntahtoa, se kertoo ettei kukaan välitä sinusta koskaan ja raahaa seuraavassa hetkessä rivin lohduttajia lähelle. Suru ei usko olevansa ohimenevä. Se ei tunne jakoa suureen ja pieneen. Se sattuu ja kiusaa. Se on rakkaussuru, menetyksen suru, yksinjäämisen suru, surun surumuru. Se kiusaa kun seisot pimeällä pihalla tuijottaen yölennolla olevaa konetta, taivaan valojuovaa. Suru litistää maata vasten, maan alle ja unohduksiin. Se sanoo, ettei ole väliä sillä oletko vai etko ole.
Vähitellen siihen tottuu ja sitten unohtaa. Serkku pakkaa laukkunsa ja häipyy niin kuin ei olisi koskaan käynytkään. Jälkeenpäin sen muistaa vain hymyilevästä valokuvasta.
Mutta suru on ohi.
