Syksyn aikana on monenlaista vastoinkäymistä kasaantunut, toinen toisen päälle, viereen, ja entisten perään. Tuli hetki, että ei auttanut kuin kääriä hihat ja ruveta kivihommiin ... yksi kerrallaan ratkomaan asioita. Vähän kerrallaan on alkanut seljetä. Se on elämää, melkein isolla E:llä. Harmi alkaa hellittää. Hyvä. Lainaan tähän hetkeen Johanna Huttusen sanat:
Elämä, saanko sinulta kysyä kuinka vauhdissasi mahdan pysyä?Kerrotko mistä kiinni ottaisin kuinka askeleeni sinuun asettaisin?
Elämä, pääni heittää ympyrää keuhkoni eivät millään ehdi hengittää.
Sydänpieni vauhkona takoaa jalat hatarat altani kohta lakoaa
Elämä, saanko sinulta kysyä voiko minusta vielä jarruja löytyä?
Saisinko tämän paussille hetkeksi elämän myrskytuulet tyveneksi?
Tahdon hetken itselleni hengittää raajani väsyneet rennoksi levittää
Tahdon nauttia elämän maisemista
päästä vapaaksi hurjasta vauhdista
Sydänpieni vauhkona takoaa jalat hatarat altani kohta lakoaa
Elämä, saanko sinulta kysyä voiko minusta vielä jarruja löytyä?
Saisinko tämän paussille hetkeksi elämän myrskytuulet tyveneksi?
Tahdon hetken itselleni hengittää raajani väsyneet rennoksi levittää
Tahdon nauttia elämän maisemista
päästä vapaaksi hurjasta vauhdista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti