Uusi Vuosi 2015

Vuosi on vaihtumassa muutaman tunnin kuluttua.
On käsillä hetki katsoa avoimin mielin eteenpäin, mutta myös kiitollisena taaksepäin - kuluneeseen vuoteen. Kiittää kokemuksista, oivalluksista, elämyksistä, rohkeudesta.
Elämästä!

Nyt on juhlan hetki!

Ensi vuodesta 2015 tulee hyvä vuosi!

J O U L U

Joulua sydämiin <3

... tule kesä ...

*** tähdet tähdet ***

Sielun ruokintaa

Joulun tunnelman odotusta ... kuluneen vuoden ajattelua ... siitä on hyvä olo tehty tänään.

Olen ollut kiitollisuudesta mykkyrällä, niin paljon onnea ja mukavaa on elämässäni. Hurmaavia ihmisiä. Jokaiseen päivään mahtuu paljon hyvää.

Olen fiilistellyt tulevan joulun lämpöä. Pitänyt luovaa taukoa, en kuitenkaan ole lepäillyt laakereillani, mikä sekin on tosi tärkeää - sellainen pelkkä oleminen.

Sen sijaan olen luonut uutta, suunnitellut uusia tekstejä, luonnostellut kuvia, tehnyt joulukortteja, ajatellut, hymyillyt. Luova taukoni on ollut sielun ruokintaa - isolla lusikalla, akun lataamista.

Lämmöllä ajattelen juuri sinua ...

Miten #äärellä olet?

Vai oletko ääressä? Jäin miettimään radio-ohjelmaa... siitä seurasi äärellisiä pohdintoja. Sanojen herättämiä mielikuvia. Hymyilyä.

Radio-ohjelmassa puhuttiin muun muassa hiljentymisestä ja asiantuntija sanoi useaan kertaan, että menee asioiden äärelle. Toimittaja kysyi, mitä tarkoittaa mennä äärelle. Vastaus oli sama, hiljentyy, mietiskelee ja menee asian äärelle. Siitä jäi tuo äärelle-sana kummittelemaan, ratkaisematta ja lopullisesti selittämättä.

Mitä se asian äärelle meneminen todellisuudessa sitten oikein on? En ole varma ajatteliko toimittaja samoin kuin minä, mutta kuulin hänen kysymyksensä siten, että hän oli myös kiinnostunut oikeasti siitä, mitä se asian tai asioiden äärelle meneminen on - siis miten siihen mennään ja miten siinä ollaan. Ihan oikeasti.

Kuuntelin ohjelmaa tarkasti, halusin tietää, en saanut vastausta, mutta jatkoin omaa päänsisäistä keskustelua. Jokaisella on ja saa olla oma tapansa olla äärellä. Nyt istun pöydän ääressä, tietokoneen ääressä. Ja pohdiskelen tätä asiaa, olen sen äärellä, ikäänkuin lähellä ratkaisua, melkein saamassa ajatuksesta kiinni. Eilen olin kuvan äärellä, puolivalmiin, kynät odottivat vieressä. Työn valmistuttua en enää ole äärellä.

Milloin sitten olen mennyt äärellä olemisen vaiheen ohi ja päässyt perille? Olenko siinä jotenkin erityisesti hiljentynyt tai jossain meditatiivisessa tilassa? En ole, päässäni tämä asia pyöriskelee ja mietiskelen sitä. Pitääkö olla erityisesti pysähtynyt, että voi sanoa olevansa asian äärellä? Mielestäni ei tarvitse, mikä kenestäkin parhaalta tuntuu, se on hänelle oikein. Siinä hetkessä.

Ole äärellä tai ääressä, ole sinä. Niin on hyvä.

#Lakeuden kutsu

Lakeudella sieluni lepää ja sydämeni asuu. Siellä olen kokonaisena kotonani. Aina. Minulle kaunista on suora ja siliä ennemmin ku huonosti kruusattu. Pienessä ja suuressa. Kotona näen kauas ja laajalti.

Olin syksyisellä lomalla pohjoisessa, kävin myös Lapissa. Vietin viikon tunturien ja vaarojen mailla. Kiipesin kallioille ja kuljin kanjoneissa. Kävelin porojen kanssa sovussa rinakkain. Kuuntelin koskien kohinaa, aistin hurjasti virtaavan ja vellovan veden vaarat. Lapin hulluus, ei iskenyt minuun tälläkään kerralla.
Nautin suunnattomasti kokonaisesta olotilasta ja rauhasta luonnossa. Ahmin lukuisia yksityiskohtia, kivien koloja, tunturipuron solinaa ja kiertyneiden kelojen jylhää olemusta.
Itselleni jotenkin yllättäen koin vahvasti vaaran laella samoja tunteita kuin lakeudella. Siellähän vallitsi sama ääretön avaruus kuin kotona, tosin taivas tuntui olevan paljon lähempänä, melkein käsin koskettavissa. Pumpuliset pilvet hipoivat huippuja. Horisontti oli suora ja kaukana. Huikaisevaa.
Mikä nautinnollinen opintomatka. Itseen! Annoin ajatuksen virrata niin vapaana kuin se vain siellä jylhien maisemien äärellä voi. Vaellusreitillä paita hikisenä ajalla ja paikalla ei ollut mitään merkitystä, oli helppo olla vain siinä hetkessä. Ja käydä sisäistä keskustelua samalla. Hymyilin, insiroiduin, kasvoin, olin elossa. Voin suositella todella lämpimästi.

Kuva, se hetki, kun edessä on korkeus ja laajuus, jossa metreillä ja kilometreillä ei ole merkitystä, se vain on siinä silmien edessä. Se hetki, kun edessä on jyrkkä nousu ylös tai lasku alas, monta kymmentä porrasta ja se sadasosasekunnin epätoivon hetki, tuonneko todella lähden nousemaan, ja sitten vain jalat liikkuvat. Se on hieno hetki.

Sen hetken annan itseni muistaa vielä kotona. Lakeudella. Sitä hetkeä fiilistellen valoa marraskuuhusi.

#kynttelipää

se olen
kynttelipää
se voin olla
kuin nukke jonka
sydämeen
koskettaminen
saa loistamaan
sisäistä valoa

kynttelipää
se voin olla
jos hymyni
jos kuuntelutaitoni
jos myötäelämiseni
jos auttavaisuuteni
jos piirrokseni

jos minä
minuna
voin sinulle
* iloa antaa
* sisäisen valosi sytyttää
* ajatuksen herättää
* ratkaisun tuoda
* innostaa

kynttelipää
se silloin olen

Eikö saisi olla elämästään kuutamolla

Kuutamolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla... Kuulin radiosta ennenkuulemattoman kappaleen (sivuhuomautus ja havainto; laulujen sanat ja musiikki ovat hyvin usein ajatuksieni innoittajina). Tuossa kappaleessa ihmeteltiin, että eiko saisi elämästään kuutamolla olla ihminen.  Minulla alkoi nousta kuutamomaisia kysymyksiä... 

Mitä se on? Olla elämästään kuutamolla? Olenko ihan pihalla - ulkona kuin lumiukko? Tunnenko oloni jotenkin ulkopuoliseksi?

Olenko ajatuksissani? Vai miten ja missä?

Laulun tarinasta tulee ensin alakuloinen olo niiden toisten käytöksestä, mutta laulun sillä henkilöllä on nyt hetki, että kyllä - saa se olla omasta elämästään kuutamolla. Joskus sitä joutuu kuutamolle, ja joskus haluaa olla elämästään kuutamolla, kukin ihan omista syistään. Elämää ovat nekin hetket, jolloin on kuutamolla...

sä kuulitkin jo varmaan. ne siitä puhuu kaikenmoista. ne yhtä ja toista jauhaa lämpimikseen. 
ne siitä keksii tarinoita ihan vailla häntää päätä. ne on räätälöineet sanat mieleisikseen. 
eikö saisi olla. eikö saisi olla. elämästään kuutamolla ihminen.  
ne ei tervehtineet enää. ei ne käyneet katsomassa. se on humalassa varmaan rähmällänsä. 
no se joutaa olla yksin. kun ei kelpaa meidän juhlat. se tuhlatkoon vaan elämänsä. 
eikö saisi olla. eikö saisi olla. elämästään kuutamolla ihminen. 
eikö saisi olla. eikö saisi olla. elämästään kuutamolla ihminen. 
se vaan kaipas ymmärrystä. ei temppuja ei taikaa. vähän aikaa harmejansa häätää. 
se vaan halus hetken rauhaa. oli kynnettävä sarkaa. vähän sydänparkaa hienosäätää. 
eikö saisi olla. eikö saisi olla. elämästään kuutamolla ihminen. 
eikö saisi olla. eikö saisi olla. elämästään kuutamolla ihminen.

Mika #Nuorva #Suunnitelma BEE

Jonakin aamuna sitä vain herää Prinsessana

Jonakin aamuna
sitä vain herää
Prinsessana

Teksti peilissä,
näen sen monta kertaa päivässä.
Aamulla ensimmäisenä ja
illalla viimeisenä.
Miksei - voin odotella ja toivoa, milloin se aamu on.
Toivo, siinä on puolet odotusta ja
toinen puoli on se luovuttanut.
Odotteluun kuluu aikaa ja
tuleeko se aamu sillä tavalla.

Olen kymmeniä kertoja peilin edessä,
jolloin näen vain tuon tekstin
ja vastaavasti kertoja,
jolloin näen vain kasvot -
ilman mitään havaintoa tekstistä peilissä.

Niinpä, miksi en päättäisi hetkeä,
se on huomenna aamulla.
Silloin minä olen.
Paljas. Pelkkä. Prinsessa.

Siinä on kaikki.

Lepohetki

Minulla on muutaman kuukauden ollut kuvan kaltainen tilanne, on levoton olo ja kuitenkin rauhallinen, vaikka tiedän vastaukset ja lopputuloksen jo etukäteen. Kuva syntyi, kun havaitsin, että nyt alkaa tuntua kuin olisi kivireki selässä ja kuitenkaan ei ole. Tilanne ei ole ylitsepääsemätön, vain haastava, aikaa ja  hikipisaroita vaativa suoritus. Keskeneräisyys vaivaa, vaikka kolmen viikon päästä voin kävellä kevyesti mäkeä alas, ja kivi ei ole enää minun kiveni.

Valmiiksi saattaminen vaatii tekemistä, päätöksiä, joita haluaisi lykätä, sitä toivoo, että aika kuluu ja ratkaisee asiat. Tuollainen ikäänkuin liejumainen olotila on kiusallinen siitä, että sillä on taipumus toimia lumipallon tavoin, kerätä itseensä ja tuottaa rauhattomuutta muistakin asioista kuin vain siitä alkuperäisestä, mistä kaikki ajatus lähti. Se on tunne, joka salakavalasti hiipii iholle, siitä ihon alle. Tiedän, että se poistuu sieltä aikanaan, tämä kirjoittaminen jo antaa sykäyksen selkiinnyttämiselle. Näyttää ajatuksille ja tekemiselle suuntaa.

Olen palannut kuvaan näiden viikkojen aikana useita kertoja, ja joka kerta nähnyt siinä uusia puolia ja oivaltanut uusia ideoita tai ajatuksia.

• Tämä asia on painava kuin iso vyöryvä kivi, pidän sitä nyt paikoillaan hetken
• Pyrin ylöspäin, mutta on tässä tätä vastusta, matka on hidas, vaatii seisahtumista
• Olen menossa alas, hidastelen tässä matkalla, pian helpottaa
• Tämä nyt vain on tässä ja se on elämää, annan kaiken mennä omalla painollaan
• Aika kuluu, kiire alkaa jo olla, lasti on iso, siirrynkö syrjään ja annan mennä
• Aurinko lämmittää, väsyttää, pysähdyn ja annan ajatuksilleni pienen tauon tässä
• Saan auringosta tämän voiman, iso järkäle on tässä, hetki vielä ja se on enää hiekanmuru

Vaihtoehtoja olotilan tulkitsemiselle on monia ja hyvä niin. Tavallaan kuin valokuvauksessa, otan kameran, mietin kuvauskohteen, valitsen miten rajaan, mihin yksityiskohtaan tarkennan ja zoomaanko kauas vai lähelle saadakseni mielestäni onnistuneen kuvan. Niin tässäkin asiassa, päätös suhtautumisesta on minun. Jälkeenpäin tiedän, miten kaikki lopulta meni. Sinä näet kuvan omalla tavallasi.

Niin kuin monet tiet johtavat vuoren huipulle, on myös monia teitä, jotka auttavat meitä saavuttamaan tavoitteemme ja tunnistamaan sen ainoan tien, jota kannattaa kulkea: sen jossa rakkaus tulee todeksi.

Paolo Coelho

Halla ja etelätuuli

Halla ja etelätuuli
niin viehättävä,
mahdoton
ja kaunis pari.

Ihastuin tämän kappaleen
[klikkaa ja kuuntele]
tekstiin, laulajan ääneen,
ja tunnelmaan.
Koko kappaleeseen!

Olen kuunnellut tätä laulua kymmeniä kertoja ja
vielä siihen palaan.
Jotkut sanat vain ovat siten asetettuja, että niihin viehättyy, ne tarttuvat ihoon ja pysyvät siinä!

III RUNO

 

... jokaisesta elämästä voi tulla runo, romaani tai laulu...

... sun polkusi näyttää, kuinka sinusta tulee sinä ...

II RUNO

... jokaisesta elämästä voi tulla runo, romaani tai laulu

I RUNO

... jokaisesta elämästä voi tulla runo, romaani tai laulu ...

L A U L U

 

...jokaisesta ihmisestä voi tulla runo, romaani tai laulu...

* E L E *

Kuinka huomaavaisuus lämmittääkään mieltä!!!

Vaikka kuinka pieni sana tai ele, joka kertoo, että toinen ihminen on ajatellut sinua, ei ehkä pidempään kuin juuri siinä hetkessä tai tekee puolestasi jotain hyvää tekevää. Tai huomaa ystävällisesti jonkun tekemäsi ja sanoo sen ääneen. Kiittää sinua, osoittaa sinun tehneen jotain hyvin.

Tällaisilla eleillä on ihmeellinen voima. Se mielihyvä ja tunne, että nyt pystyn mihin vain. Vaikka se tunne olisi vain hetkellinen, sillä on todella voimauttava vaikutus!  Se auttaa jaksamaan ja kantaa eteenpäin tunteja, joskus jopa päiviä tai pidempään.

Mikä parasta, kun huomaavaisuus liikauttaa, liikuttaa, sykähdyttää itseä, samalla se auttaa ja kannustaa itseäkin toimimaan samaan tapaan, kun tietää, tuntee ja huomaa mitä se teki minulle, minun hymyni voi tehdä saman toiselle. Voin antaa toiselle ihmiselle paljon ja eikä se vähennä minulta mitään. Päinvastoin, oma voimaantunut oloni kasvaa!

Huomaavaisuutta on ympärillämme koko ajan, riittää että huomaa! Ne pienet asiat, vastaantulija hymyilee, tervehtii, avaa oven, kaupan kassa tervehtii, ystävä soittaa, kaveri tykkää, lista on ääretön. Riittää että havaitsee.

< Kuinka suloinen voikaan päivä olla, 
kun sitä hipaisee ystävällisyys >

Värillä on väliä

Tein testin. Otsikko oli mikä väri olen, hassuja kysymyksiä, esimerkiksi mihin haluaisit asettua jäädessäsi eläkkeelle tai missä viettäisit mieluiten viikon loman. Saahan noihin värin yhdistettyä annettujen kolmen vastausvaihtoehdon mukaan. Vastasin juuri tämän hetken fiiliksen mukaan ja tulokseksi sain värini on keltainen. Tässä testin selitys keltaiselle - on siinä kohtia, joista tunnistan itseni, tosin en miellä keltaista silti värikseni.

"Olet rauhallinen ja leppoisa tyyppi ja joskus sinulta puuttuu motivaatiota. Olet ennemmin valmis auttamaan ystävää kuin tekemään jotain itsesi hyväksi. Silloin tällöin sinäkin astut syrjään tavanomaiselta polultasi ja nautit sitäkin enemmän, kun yllätät muut ihmiset."

Tässä kuva, se ei ole keltainen, se tuntuu omalta tänään, tässä ja nyt.

Nautitaan kesää ja valoa <3

LOMA

[Tosiasiassa ihminen tarvitsee sopivasti haastavia tehtäviä  ja positiivista stressiä voidakseen hyvin. Anna Perho] 

Viisas lausahdus - ihan totta. Kesään ja lomaan ladataan usein suuria odotuksia. Ehkä eniten säähän. Kesä ei tunnu kesältä, eikä loma lomalta, ellei ole lämmintä ja aurinkoista. Onneksi jo yksikin hellepäivä saa usein unohtamaan mahdolliset edelliset harmaat tai sateiset päivät. Varmaan toiseksi eniten keskitytään itse lomaan, vapaa-aikaan, sen täydelliseen hyödyntämiseen sitten, kun se vihdoin alkaa. Haastavaksi tehtäväksi lomalla voi osoittautua pelkkä oleminen ja sen tuoma hyvä olo. Kaiken ehtii vielä toteuttaa! Monta kertaa - vapaasta nauttimisen ja pelkän olemisen! Tällä lomalla, jos loma meni jo, kokeile heti seuraavana vapaana hetkenä. Jokaisella seuraavalla lomalla. Päästä kroppa ja ajatukset vapaalle. Unohda etukäteen tehdyt minuuttisuunnitelmat, salli ajan kulua ja elä senhetkisen tuntemuksen mukaan. Tee tai ole tekemättä - niinkuin Annakin sanoo - sopivassa suhteessa.                       

Oikein hyvää ja nautinnollista kesää Sinulle <3 Voi hyvin <3

Robin Hood

HÄN

saa kukoistamaan

ihminen joka saa
joka päivä
sydämen sykkimään
saa hymyn huulille
olemalla hän

ihminen joka saa kuulemaan oman äänen
saa näkemään itsensä
sellaisena kuin on
arvokkaana

ihminen joka saa
kukoistamaan

HÄN

Jonakin päivänä minä

[[Jonakin päivänä kirjoitan sinusta runon,

jonakin päivänä vielä teen sen!

- ja silloin myös sanon mitä minulle todella merkitset:

iho iholta, sormi sormelta

lasken rakkautemme uurteet ja käänteet,

leikin todeksi muuttamat valat ja

sielun taivasta vasten suloisemmat sidokset...

Hannu Mäkelä]]

Kauniisti lausuttu. Hannu Mäkelän teksteissä on usein kohtia, jotka osuvat minuun. Kohahduttavat. Hän osaa käyttää sanoja minulle merkitsevästi. Niin kuin tämäkin. Samalla se kutsuu pohtimaan asioita; jonakin päivänä - siis milloin, sinä - kuka on sinä, runo - jokainen ihminen voi olla runo, runo taikka laulu, ja todellinen merkitys - mikä sen merkityksen tuo ja luo. Ja nuo merkitsevät pienet yksityiskohdat.

Jonakin päivänä minä vielä sen kirjoitan, kyllä, niin teen ja mietin, kuka silloin on tuo sinä. Voisin kirjoittaa monta runoa sinusta. Heti kun päätän kuka sinä on. Jos aloittaisin itsestäni, voinhan minäkin olla sinä, jos ajattelen itseäni ulkopuolisen silmin. On sekin tärkeää välillä ajatella itsensä iho iholta, sormi sormelta, rakkaudella, merkitsevästi. Se on oikeastaan tosi tärkeää. Voin kirjoittaa runon rakkaistani yhdessä tai jokaisesta oman. Mahdanko kirjoittaa ystävistäni, rinnallakulkijoista, niistä tärkeistä.

Voi. Jonain pävänä sen teen - ehkä jo huomenna!

Seinällä

[[ Älä pelkää epäonnistumista niin paljoa,
että se estää sinua kokeilemasta uusia asioita.
Pelokkaasti eläen lopussa ajattelemme:
olisi pitänyt, olisin voinut ja olisin osannut.
Louis E. Boone ]]

... Taulut, tai siis kuvat olivat nyt esillä. Se oli lähes yhtä kuin minä olen seinällä sillä hetkellä, kun hitaasti kävelin tilaa ympäri ja katselin niitä. Silloin tuntui hyvällä tavalla jännittynyttä odotusta. Ei enää kauhistunutta pelkoa. Tämä on kokeilu. Luotin järjen ääneen ja tiesin, että todellakaan mitään mahdotonta ei voi tapahtua. Se oli minulle hieno mahdollisuus. 

Muutaman kerran kävin katsomassa, miten seinillä eletään. Neljä viikkoa meni nopeasti, sitten hain taulut pois. Kiitollisena hain ne hetkeksi kotiin, mistä osa on jo jatkanut matkaansa maailmalle.

Yllätyin oikeastaan lähes kaikesta. Helppoudesta olla ja elää asian kanssa. Kiinnostuksesta. Ja innostuksesta. Myönteisestä palautteesta. Kommenteista, jotka pistän korvan taakse ja talletan sydämeen. Kannustuksesta jatkaa samaan malliin. Mahtavaa ja opettavaista!

Kiitos <3

Uskallus



Jostain se ajatus vain kehittyi pikku hiljaa, joku mieliteko, että päätin kokeilla ja toteuttaa itselleni herkän jutun, ottaa oikein askeleen. Ehkä sitä uskaltaa paljon ja enemmän, kun tuntee, että joku auttaa pistämään parastaan. Silti pelotti. Välillä paljon ja välillä vähän vähemmän. Omasta mielestäni otin ison riskin. Joka sittemmin kutistui! Useinhan käy niin, että kärpäsestä kasvanut härkänen onkin kuvitelmaa.

Vaati aikaa kypsytellä asiaa, onko toteuttaminen mahdollista ja milloin. Pelottavan helposti kysymys voinko tuoda tekemiäni kuvia näytteille tulikin sitten ajallaan suustani. Ja vastaus oli yksinkertainen ja selkeä; kyllä - milloin haluat tulla?

Voih ja huoh! Ei se näin helppoa voinut olla! Seurasi mietintää - mihin olen pääni laittamassa? Mitä teen? Milloin olen valmis? Onko puoli vuotta riittävä aika? Kuukauden kuluivat. Tarvittiin paljon ajatusten sinkoilua, jännittämistä, suunnittelua, ensikertalaisen epäröintiä, mitä - miten - kuinka. Monia kertoja kuvien katselemista, suunnittelua, miettimistä, asettumista katsojan silmiin.

Kuluneet kuukaudet olivat tarpeen, kun hetki koitti kaikki oli valmista ja minä olin valmistautunut. Sitten taulut seinälle ja ihmisten nähtäväksi. Hui! Onneksi kuitenkin järjen ääni rupesi puhumaan - mitä voi tapahtua? Ei mitään. En menettänyt mitään. Sen sijaan sain paljon. Hienon kokemuksen. Kasvoin niin, että kohina kävi.

[[ Tehokkain tapa saavuttaa hyvät suhteet mihin tahansa elolliseen olentoon
on etsiä siitä parasta ja sitten auttaa tuota parasta 

puhkeamaan täyteen ilmiasuunsa. ]]

HENKÄYS

 

henkäys
pieni henkäys
iso henkäys
mikä tahansa henkäys
minkä vain kokoinen
henkäys

siitä voi
syntyä
iso huutomerkki

katse lämmin
katse merkitsevä
aina katse

voi synnyttää
huutomerkin

hipaisu
mitä hellempi
hipaisu
liikuttavan syvästi
koskettava hipaisu

ja syntyy
iso huutomerkki

Läsnä - hereillä

Olla tietoinen. Elää hetkessä. Pysyä hereillä. Olla valveilla. Olla läsnä. Niin tätä päivää!

Digitaalinen nauhoitin lakkasi nauhoittamasta, vähän yli kolmevuotias ja vähän käytetty. Laitetta ei ole enää myynnissä, yritystä ei enää ole, varaosan voisi saada, mutta systeemit ovat vanhentumassa ja muutaman vuoden ikäistä laitetta ei kannata korjata. Kuinka se onkaan niin tavallista tänään!
Melkein kuin sateen jättämä sydämen muotoinen lätäkkö asfaltilla. On siinä vain hetken ja kuivaa pois.
Kaikki on niin kompaktia, pientä, näppärää,  käteen sopivaa, nopeaa, tehokasta, lyhytaikaista, innostavaa, pikaista, sujuvaa, mukana kuljetettavaa. Helppoa! Kertakäyttöistä! Entäs sitten tavoitteet, niitä pitää olla jokaisessa tekemisessä! Suunnitelmia!

Samalla on kuitenkin luontainen kaipaus johonkin, johonkin onnelliseen, pysyvään, turvalliseen, rauhalliseen, kiireettömään, johonkin, josta ei oikeastaan tiedä ja silti niin hyvin kuitenkin tietää. Tavaroita hankkimalla toivomme saavamme edes hitusen onnen tunnetta ja pysyvyyttä. Uusi tavara tosiaan tuo onnea, erään professorin mukaan uuden tavaran tuoma onni kestää 28 minuuttia. Hetken kestävä onni, sekin sopii nykyiseen hektiseen aikaan. Onko tuo hektisyys sittenkin vain myytti?

Mihin pidempiaikainen onni katosi? Elämä? Oleminen? Turvallisuuden tunne? Ajattelu? Hyvä olo? Eivät ne ole kadonneet, ne ovat edelleen kaikki tässä ja nyt, tänään. Ei tarvitse paljon aikaa, siis kiirettä ei voi syyttää. Voi istua mukavassa asennossa, missä on hyvä olla jännittämättä. Halutessaan silmät suljettuna. Ajattelu sujuu tuossa istuessa ihan itsestään, pinnistelemättä. Jokainen ajatus voi tulla ja mennä jäämättä jumittamaan. Voi unohtaa mistä ajatus johtuu ja mitä siitä seuraa. Sallia itselleen ansaitun hyvän olotilan. Hetken!

Oma KOKO

Oman koon mittari: Kuinka pieneksi minun täytyy mitätöidä toinen, jotta näkyisin itse? 

Tuon viisauden luettuani olin mykistynyt, harmistunut, pöyristynyt, ja ehkä kuitenkin eniten - surullinen. Mahdoton ajatus minulle! Minä, mittaisin omaa kokoani mitätöimällä jonkun toisen ihmisen, olisin muka silloin näkyvämpi, isompi. Ei, pois se minusta. Ja toivottavasti pois myös sinusta.

Tiedän, että tuollaista tapahtuu - tahtomattaan ja myös tahallaan. Tuo tahallaan on se erityisen surullinen juttu. Halutaan olla suurempia kuin toinen, näkyä paremmin kuin vieruskaveri, omistaa isompi televisio kuin naapurilla. Kyynärpäätaktiikkaa fyysisesti ja henkisesti. Tulee melkein haava, kun ajattelenkin.

Lapsi ajattelee, kun kasvan saan isomman polkupyörän, pidemmät sukset tai muuta kooltaan suurempaa. Hän mittaa itseään pituuden, kengän numeron mukaan. Kirjoittaessa minulla on terävä kynä, muuten työ on turhauttavaa. Pyöräni on hyvin huollettu, muuten pyöräily tihkaisee ja into harrastaa laantuu.

Lapsen ajattelumallin lailla. Minä riitän ja toinen riittää sellaisena kuin olemme. Hyväksyn ja minut hyväksytään. Ilman kilpailua, ilman ponnistelua. Sellaisenaan.

Minä uskontunnustus

 Vuosia sitten ihmettelin joskus ääneen, miten ollaan terveesti itsekäs. Muistijälkiä ei ole, oliko minulla tuolloin ajatusta, voiko sitä jotenkin opetella tai millaiseksi silloin tullaan, miten muututaan. Luulen vain ajatelleeni, että tuollainen ominaisuus aikaa myöten jotenkin voisi osua, tarttua tai asettua minuun, jos ei sitä jo ole. Ehkä jotkut saavat sen syntymälahjana.

Mitä terve itsekkyys on, onko se joku hieno klisee vai aika ajoin pinnalla oleva muotijuttu. Etsivä löytää sille määritelmiä. Jokaiselle se on eri tavalla riittävää ja tervettä. Olen pohtinut aihetta itsekseni ja oppinut paljon kohtaamiltani viisailta opettajilta. Osa opittua on vielä hautumassa, osa on sisäistetty, ymmärretty, oivallettu ja paljon on unohtunut. Ehkä odottamaan oikeaa hetkeään. Myös - ehkä tasapainon vuoksi - oppiakseni, olen ollut rähmälläni. Kyyneliäkin olen vuodattanut. Olen taipunut ja taittunut, mutta en katkennut. Mahtavaa - olen siis tuntenut! Onko minuun sitten tarttunut ajan myötä tervettä itsekkyyttä? On. Aika on tehnyt tehtävänsä.

Lainaan mielestäni tähän sopivan palasen itävaltalaista kirjailijaa Josef Kirscheriä:  

Minä uskontunnustus

• Minä olen minä eikä kukaan muu
• Päämääräni on olla elämäni jokaisena päivänä niin vapaa ja onnellinen kuin omin voimin pystyn olemaan
• Kaikki, mitä tarvitsen elämääni varten, on minussa itsessäni
• Olen sellainen kuin olen, mikään minussa ei ole hyvää tai huonoa

Parastahan elämä on kaikkine vivahteineen, ilman määritelmiä. Ja sitä matka on - minuna.

Tatska

Silloin kun
itse haluan

Sallin
minäkin
itselleni
leiman

Minulla
voi olla
leikkitatuointi
kämmenselässä
kajalviivat silmissä
leima otsassa tai
merkki paidassa

Itseni iloksi

Arjen kuvahaaste

Mietiskelin facebookissa kiertävää arjen kuvahaastetta. Mikä mainio tapa tallentaa arkeaan itselle ja siinä samalla näyttää vain haluamansa osa muillekin. Julkaista yksi kuva omasta arjesta viitenä päivänä. Tai miksei useampia - eihän kukaan kiellä. Samalla tulee mietittyä omaa elämäänsä ja huomattua niitä hyviä asioita, pieniä ja suuria, mitä itsellä on. Eihän niitä muuten tule ajateltua arjen tiimellyksessä. Päivät ja viikot kuluvat totuttuun tapaan. Välillä on hyvä pysähtyä ja katsastaa, niin, on muuten aika hienosti tuokin asia.

Siis minäkin sain tuon arjen kuvahaasteen. Oikein innostuin siitä. Toki olisin voinut harmistua, että äh kauhea vaiva, en kyllä, en halua tai jotain muuta. Minulle kävi kuitenkin päinvastoin, aloin miettiä samantien, että tuosta ja tuosta voisin ottaa kuvan, tuokin olisi kiva. Alkoi tulla runsauden pulaa jo pelkästään ajatuksissa ja suunnitelmissa.

Aloitin pysähtymällä. Kaivoin askarteluvälineet esiin. Tein itselleni korvakorun, siitä tulee ensimmäinen kuva haasteeseen. Korvakorussa on kolme hopeaa kiiltävää helmeä ja pieni kruunu, jossa lukee PRINCESS. Hopeiset helmet kuvastakoon niitä loistavia ja ihania tyyppejä, jotka elämässäni ovat. Kruunu on minulle, se ilmentäköön minua olemalla kaunis prinsessakruunu, jo hieman kolhiintunut, eikä enää niin kovinkaan kiiltävä. Tuo himmeys siis kertoo jo eletystä elämästä. Samalla päätin ottaa tulevan toukokuun teemaksi prinsessamaisen olotilan ja nauttia siitä.

Auringonpaistetta sinulle <3

Elän Kosketuksesta

Tunne sisälläni heittelee
eikä se aina löydä väylää oikeaa
Mieli menneisyyttä peittelee,
tahtoen jotain uutta, jotain parempaa
Sinuun kun kiinni tuun,
silloin unohdan muun

Elän kosketuksesta,
jo siitä ajatuksesta,
kun toinen jaksaa odottaa
Täytyn kaipauksesta,
sen hetken odotuksesta,
kun toinen viereen haluaa.
Ehdoitta siihen jään,
saat minut riittämään
elän kosketuksesta

Yhä kauemmaksi kanssas meen
Mikään ei karanneita silloin kiinni saa
Synnyn sylissäsi uudelleen,
haurasta haavettani voin näin koskettaa
Silmät kiinni kun paan,
melkein kaiken mä saan

Elän kosketuksesta, jo siitä ajatuksesta, kun toinen jaksaa odottaa
Täytyn kaipauksesta, sen hetken odotuksesta, kun toinen viereen haluaa
Ehdoitta siihen jään, saat minut riittämään
Elän kosketuksesta

Joskus maailma tuntuu ahtaalta, enkä itselleni löydä tilaa
Joskus kaipaan sinua niin että sattuu

Elän kosketuksesta, jo siitä ajatuksesta, kun toinen jaksaa odottaa
Täytyn kaipauksesta, sen hetken odotuksesta, kun toinen viereen haluaa
Ehdoitta siihen jään, saat minut riittämään
Elän kosketuksesta

Suvi Teräsniska

Peilissä

Kun
ei tiedä

onko pää

räjähtänyt

vai

onko
kaunis

ja päässä

kimaltava

kruunu?

ISOsti

Koolla ei väliä

Olen
Ihan Tavallinen
Maantien värinen
Siis jotenkin Hailakka
Ja Tyypillinen

Silti
Olen Ainutlaatuinen
Ei toista Kaltaistani
Olen sisältä Iso

Ikuinen opiskelija

Onpa mahtavaa olla ikuinen opiskelija, opiskella elämää, käydä elämänmittaista koulua. Joka päivä voi oppia tai oivaltaa jotain uutta. Juuri nyt pohdinnassa ovat joukkueurheilun hienoudet, jotka itse asiassa ovat elämän hienouksia. Aivan samat asiat ovat päteviä perheessä, päiväkodissa, luokassa, tiimeissä, kaikissa kahden tai useamman henkilön ryhmissä.

Monen asian sattumana olen alkanut ymmärtää kaksinpelin ja joukkueurheilun mahtavuuden ja samalla siis elämän mahtavuuden. Kaikkihan me haluamme kuulua johonkin, tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se on normaalia, ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään normaaliksi, mitä se kulloisellakin hetkellä onkaan. Kaksinpelissä voin tuntea yhteenkuuluvuutta toiseen pelaajaan ja joukkueessa on kokonainen ryhmä. Ja jippii, se on ihan normaalia.

Pelikaverilta ja ryhmältä saa kannustuksen ja tuen. Itse voin tsempata täysillä omaa ja kaverin onnistumista. Onnistumisesta saan voimaa aina jaksaa eteenpäin. Ihminen on siitä hassu, että onnistuminen ja ystävällinen sana antaa huimasti nostetta kantaa monta päivää eteenpäin. Ja milloinkaan ei ole valmis, koko ajan voi kehittyä. Tänään yksi säteilevä hymy, kiitos kaverilta tai kaverille, onnistunut pallo, maali tai nappisyöttö antaa tsemppiä aina seuraavaan kertaan saakka. Siivittää sen hetken ja sen pelin. Kannustaa innostuneena odottamaan seuraavaa onnistumisen tunnetta.

Itsestäänselvyyksiä nämäkin eivätkä kuitenkaan. Koulunkäynti jatkuu.

Sehän on vain ajatus

Sehän on vain yosaa ... ! Mieleeni tulvivat tyttäreni kummilapsen spontaanit kirkkaalla äänellä lausutut sanat, kun hänen vaatteensa likaantui. Kuinka yksinkertaista, sen kun aikuinenkin muistaisi! Mitä ihmettä pienistä, jogurttia mekossa!

Ihan sama, onko se yosaa vai kiusaava ajatus, kun muistaa sen olevan VAIN, huomaa jo olevansa paljon rentoutuneempi. Elämässä on ihan normaalia se, että se lisääntyy, mihin alan kiinnittää huomiota. Jos keskitän kaiken huomioni yosa-läikkään, tuskailen vaatteen vaihtoa, pesemistä, kaikkea ylimääräistä työtä, kulutan turhaan omaa energiaani. Heti kun muistan sanan vain, on huomattavasti helpompaa hengittää ja vaivaton läikkäkin menettää tenhonsa. Lapsi on innokas itse pukemaan, kone pesee vaatteet, ylimääräinen työ on loppujen lopuksi ihan mitätön homma päivien virrassa.

Tämä pätee myös ajatuksiin, minulla on valta ja voima omiin ajatuksiini, kun tiedostan sen, voin päättää jatkanko samaa puhkumista vai annanko ajatuksen mennä ja toisen tulla. Kuulostaa perin vaivattomalta ja yksinkertaiselta ja on toisinaan kuitenkin niin monimutkaista. Joskus sitä vain väkisin haluaa jumittaa siinä yhdessä kohdassa, vaikka tietää, että helpommallakin pääsisi. Sellaisessa kohdassa kun muistaa vetää henkeä syvään ja puhaltaa ulos pitkään, huomaa kuinka kireys antaa periksi ja kädet eivät enää hikoa ja hymyilyttää jo. Siitä on hyvä ottaa seuraava askel, vaikka sitten sinne pyykinpesukoneelle.

Täydellinen elämä

Mul on tapana ylös pistää kokemukset vaikeat

Pettymykset ja eron hetket haikeat

Mul on tapana lauluun laittaa
myös ne hyvän muruset

Joiden ohitse huomaamatta kävelet

Mul on tapana mieltä purkaa kertoo tosi juttuja

Ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja

Mul on tapana lauluun laittaa
mitä kuulin, mitä näin

Silloin kaikkea en kanna sisälläin

Elämä on varjoa ja valoa,
joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea, ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä täynnä laulun aiheita

Meil on täydellinen elämä

Mul on tapana mieltä purkaa kertoo tosi juttuja

Ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja

Mul on tapana lauluun käyttää
tätä arpista sydäntäin

Silloin kaikkea en kanna sisälläin

Elämä on varjoa ja valoa,
joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea, ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä täynnä laulun aiheita

Meil on täydellinen elämä

Kun mä laitoin paperille kaiken minkä mä menetin

Siinä samalla mä myös surut puolitin

Kun mä laitoin paperille kaikki hölmöt pelotkin

Vihdoin laulaa ne myös ulos uskalsin

Elämä on varjoa ja valoa joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä täynnä laulun aiheita

"Suvi Teräsniskan esittämän Sana Mustosen sanoittaman kappaleen voit kuunnella tästä

Kaikki päivät

Lempilaji

Elämässäni on monia tärkeitä ihmisiä ja asioita, luettelematta nyt yhtään niistä. Kaikki yhteensä, nuo tärkeät ja hyvä olo - vaikka sitten liikunnan tuoma - tekevät elämästä merkittävää ja hyvää. Yksin ja ilman tärkeiksi kokemiani elämän osa-alueita minä ainakin jotenkin surkastuisin.

Lempilajejahan minä ajattelin, vain vähän enää lisää liikunnasta. Minulle liikunta on yhdessäoloa, hyvänolon luomista, lisäämista ja hauskanpitoa. Parasta on liikunta, joka vaatii sekä päätä että kroppaa, itsensä haastamista, hikoilua ja hengästymistä. Voittajafiiliksen kokeminen yhä uudelleen on mahtavaa ja kermaa kakun päälle tuo se, miten huomaa oman kunnon sekä taitojen ja osaamisen kehittymisen. Koristeina tuossa kakussa on mahtava tunne jälkeenpäin. Nuo kaikki tunteet voin tuntea ihan tavallisen liikunnan kautta ilman kilpailua.

Ai niin ja se yksi laji vielä kerran, usean lempilajin joukosta. Sehän on pyöräily, se on minun juttuni ja on aina ollut, jo lapsesta saakka. Otan pyörän ja lähden polkemaan. Muuta ei tarvita. Parhaat pyöräilykelit ovat jo nurkan takana, moikkaillaan ja hymyillään maantiellä.

Aconcagua vei taas voiton

Andien korkein huippu pysyi tavoittamattomissa......
Sillä on tarkoituksensa. Varmasti. 6962 metriä Amerikan mantereen korkein vuori. Eri korkuisia vuoria kohtaamme päivittäin, tavoitammeko huipun vai emme, riippuu myös asenteestamme.

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni ajatusta erilaisten luokittelujen suhteellisuuksista ja suhteettomuuksista. Ehkä lähinnä inhimilliseltä kannalta, sanojen kautta ja tunteiden, syvien tunteiden ja elämän kautta. Lukuisat kerrat luokittelut ovat herättäneet minut kananlihalle. Ne herättävät jotenkin mieleni vastustamaan - yhä uudelleen suhteuttamaan. Herättävät haluamaan inhimillisyyttä kyseiseen asiaan. Useimmiten luokissa on ulkoapäin katsoen kaksi puolta, subjekti ja objekti, ja molemmat ovat ihmisiä. Aina ei voi vaikuttaa siihen, mihin lokeroon tulee määritellyksi, luokka määräytyy luonnostaan tai siihen jotenkin ajautuu. Jokainen leima otsassa ei ole välttämättä negatiivinen asia, mutta usein niinkin on. Ja toki on niin, että määrätyt luokittelut helpottavat elämää ja asioiden käsittelyä, kuten vaikkapa ammattinimikkeet.

Muutamia tuulesta temmattuja esimerkkejä:
urheiluhullu=ihminen, joka pitää liikunnasta, urheilemisesta tai urheilun seuraamisesta
häviäjä=ihminen, joka on hävinnyt tai menettänyt
diabeetikko=ihminen, jolla on sairaus
lottovoittaja=ihminen, joka on voittanut lotossa
Esimerkkiluetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Olen miettinyt tätä kääntäen ihmisen kautta, miten kyseessä oleva asia toisella tavalla ilmaistuna jotenkin pienenee tai sitten kasvaa kyseisen asian kokoiseksi. Ja vastaavasti se herättää, että pääasia onkin juuri itse ihminen. Ja tuo määrittely on vain toissijainen asia. Siten vakavatkin asiat saavat omansa kokoiset mittasuhteet, arvottuvat ja asettuvat paikoilleen ihmisyyden kautta. Olenko jotenkin jumittunut ihmisyyteen tai jopa inhimillisyyteen? Ehkä olen, enkä koe sitä huonona näinä aikoina. Ja ehkä nyt olen halunnut pohtia tätä tietynlaisten lokerointien kannalta. Ääripäiden. Jokainen meistä on kokenut olevansa lukuisissa eri luokissa tai määriteltynä eri tavoilla joka päivä.

Jos itse näemme, oivallamme ja havahdumme ajattelemaan asiaa, olemme jo matkalla ihmisen luo. Tavataan siellä.

Valentine's Day

<3 sanoja ei tarvita <3

HELMI

Helmi - kuin aamukasteen pisara poimulehdellä

Amos Hart kuuntele tästä

Lähes 40 vuotta sitten ensi kertaa esitetty Chicago-musikaali esitteli samankaltaisia hahmoja kuin tänäkin päivänä on jokapäiväisessä elämässämme. Minuun kolahti erityisesti Amos Hart, Mister Cellophane. Näkymätön, vähäpätöinen, ihminen, jonka läpi voi kävellä, jonka voi ohittaa lainkaan näkemättä häntä.

Miksi hänen kaltaisensa hahmot minuun niin sattuvat?

He ovat Helmiä, Huipputyyppejä, Sydämellisiä ihmisiä.

Ehkä juuri siksi. Peilit. Nuo Taikapeilit. 

* LÄMMIN JÄÄ *

Joulu meni

Tonttuna voin olla
Vaikka myssyn riisun

Sydän
Ja lämmin jää
Pysyy